laulu joka kantoi

Mielipide: Kuka suojaa lasta silloin, kun vanhemman ja lapsen välinen suhde alkaa kadota? Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys kaikkia lastensuojelun työntekijöitä kohtaan. Tämä on vanhemman näkökulma. Minun kokemukseni. Ja kysymyksiä, joita olen kantanut mukanani vuosia. Olen pitkään miettinyt, uskallanko kirjoittaa tästä. Nyt uskallan. En kirjoita tätä kaunistellakseni omaa historiaani. En myöskään kirjoita tehdäkseni itsestäni täydellistä vanhempaa. En ollut. Olin traumatisoitunut. Olin tuloton. Olin hukassa. Olin menettämässä elämäni hallinnan. Mutta olin myös äiti. Ja lapseni olivat edelleen lapsiani. Kun lapset sijoitettiin Muistan ajan, jolloin lapseni sijoitettiin avohuollon tukitoimena väliaikaisesti kauas kotipaikkakunnaltamme. Minulle se tarkoitti käytännössä sitä, että lapset olivat kaukana. Minä olin kaukana. Ja samalla minun elämäni oli muutenkin hajoamassa käsiin. Olin tilanteessa, jossa olisin tarvinnut paljon tukea. Myös siihen, miten voisin säilyttää yhteyden lapsiini. Mutt...

Meitä oli neljä. Ja oikeastaan meidän tarinamme ei kerro vain meistä kolmesta. Meitä sisaruksia on neljä. Veljeni syntyi vuonna 1995. Hänestä olen kirjoittanut jo oman tarinansa, enkä halua toistaa kaikkea tässä. Mutta en voi myöskään puhua meidän perheestämme mainitsematta häntä. Ensin minä. Sitten hän. Ja myöhemmin kaksi pikkusiskoamme. Meidän jokaisen paikka perheessä oli erilainen. Jokainen meistä oppi lapsena omalla tavallaan, mitä tarkoittaa selviytyä. Ja ehkä juuri siksi meidän sisarussuhteissamme on niin paljon kerroksia. On asioita, joita vain me neljä ymmärrämme. Muistoja, joita ei tarvitse selittää. Hetkiä, joita kukaan muu ei ollut näkemässä. Ja vaikka elämä on vienyt meitä kaikkia omiin suuntiimme, meillä on edelleen yksi asia, jota emme voi muuttaa: Me kasvoimme samaan perheeseen. Samaan kotiin. Samaan historiaan. Samoihin ilon ja surun hetkiin. Minä olen saanut olla isosisko veljelleni, kahdelle nuoremmalle siskolleni ja välillä jotain siltä väliltä. Ehkä juuri siksi sis...

Minä en ollut vain vaikea Pitkään ajattelin, että minussa oli jotain vialla. En välttämättä ajatellut sitä suoraan. Se näkyi pienempinä ajatuksina. Miksi minä en saa tätä hoidettua? Miksi unohdan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä? Miksi aloitan asioita innolla ja sitten kaikki jää kesken? Miksi olen välillä täynnä energiaa ja toisinaan en saa edes yksinkertaista asiaa aloitettua? Miksi tunnen kaiken niin voimakkaasti? Miksi minun täytyy yrittää niin paljon asioissa, jotka näyttävät muille helpoilta? Ja ehkä kaikkein kipeimpänä: Miksi minä olen tällainen? Kesäkuussa 2024 istuin jälleen lääkärin vastaanotolla. Tällä kertaa minulta ei kysytty ensimmäisenä väkivallasta. Ei masennuksesta. Ei kriisistä. Ei siitä, miten olin selvinnyt. Kysymys oli toinen. “ Voisiko kyse olla ADHD:sta?” Se pysäytti. Ajatus ei ollut alun perin tullut minulta. Se nousi esiin lapseni kautta. Kun hänen oireitaan alettiin tutkia, aloin nähdä itsessäni asioita, joita en ollut aikaisemmin osannut yhdistää. Ja sitt...

On vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole elänyt lastensuojelun rinnalla, miltä tuntuu odottaa viestiä, puhelua tai päätöstä, joka koskee omaa lasta. Se ei ole vain paperityötä. Se on sydämen odotushuone. Meidän elämässämme lastensuojelu oli ollut läsnä niin kauan, että olin alkanut pitää jatkuvaa jännitystä normaalina. Jokainen yhteydenotto nosti sykkeen. Jokainen kirje sai vatsan kääntymään ympäri. Olin tottunut siihen tunteeseen, että meidän piti jatkuvasti selittää itseämme. Pitkään minusta tuntui, ettei meitä oikeasti kuunneltu. Päätökset olivat jo valmiina ennen kuin ehdimme kertoa, miltä arki näytti meidän silmistämme. Minä olin mukana palavereissa, mutta en kokenut olevani mukana keskustelussa. Usein lähdin tapaamisista väsyneenä ja tyhjänä, ikään kuin olisin yrittänyt puhua lasiseinän läpi. Sitten sosiaalityöntekijä vaihtui. Muistan sen päivän yllättävän tarkasti. Sain tiedon muutoksesta ja ensimmäinen ajatukseni ei ollut helpotus. Ajattelin vain: taas yksi uusi ihminen, taas ...

Joskus elämä muuttuu yhdestä puhelusta. Ei räjähdyksenä. Ei draamana. Vaan hiljaisena hetkenä, jolloin jokin sisälläsi sanoo: "Nyt." Ja sinä tiedät, ettet voi enää palata entiseen. Meidän kotimme oli hyvä. Siellä oli tarpeeksi huoneita, lämpöä ja tavaroita. Mutta jokin puuttui. En osannut selittää sitä kenellekään, en edes itselleni. Kävelin huoneesta toiseen ja tunsin jatkuvasti olevani vain käymässä siellä. Yritimme vielä kerran. Muutimme isompaan asuntoon. Ajattelimme, että ehkä lisää tilaa toisi myös lisää rauhaa. Ripustimme verhot, järjestimme huonekalut, rakensimme arkea uudelleen. Yritimme tehdä siitä kodin. Mutta seinät eivät muuttaneet sitä tunnetta, joka oli kasvanut sisälläni. Aina iltaisin, kun talo hiljeni, tunsin saman tyhjyyden. Ikään kuin elämä olisi odottanut jotakin. Olimme ehtineet asua siellä alle vuoden, kun puhelin soi. Minulle tarjottiin työpaikkaa. Kuudensadan kilometrin päästä. Muistan tarkasti sen hetken. Istuin pitkään hiljaa puhelu päättymisen jälk...

Se tapahtui niin hitaasti, etten huomannut muutosta heti. Ei ollut yhtä suurta hetkeä, jolloin kaikki olisi muuttunut. Oli vain pieniä asioita, jotka alkoivat tuntua kevyemmiltä päivä päivältä. En enää vain selviytynyt. Minä elin. Olin saanut kodin. Työn. Rytmin. Turvallisuuden tunteen, jota en ollut uskaltanut pitkään aikaan edes kaivata. Aamuisin heräsin ilman sitä tuttua puristusta rinnassa. Keitin kahvia omassa keittiössäni ja katselin ikkunasta tavallista pihaa, tavallista taivasta, tavallista elämää. Ja juuri se tavallisuus tuntui ihmeeltä. Nautin asioista, joita en ollut ennen osannut arvostaa. Aamulenkistä. Raikkaasta ilmasta. Puhtaista lakanoista. Kahvikupillisesta hiljaisuudessa. Hiljaisuudesta, joka ei enää tuntunut yksinäisyydeltä vaan rauhalta. Huomasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nauravani aidosti. Eräänä vapaailtana sain tyttärelleni lapsenvahdin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun suljin oven perässäni. En lähtenyt etsimään ketään. En yrittänyt täyttää mitään tyhjy...

Lause, joka seurasi minua vuosia Ja sitten on lauseita, jotka jäävät asumaan ihmiseen. Minun elämässäni yksi niistä lauseista kuului näin: "Lapset eivät tule ikinä pääsemään kotiin ennen kuin ovat täysi-ikäisiä." Olin silloin hyvin nuori äiti. En ollut vielä täyttänyt 23 vuotta. Kun lasteni asioita alettiin käsitellä lastensuojelussa, tunsin usein olevani enemmän hämmentynyt nuori aikuinen kuin ihminen, joka osaisi puolustaa itseään viranomaisjärjestelmässä. Vasta myöhemmin ymmärsin jotakin, mikä teki kokemuksesta vielä raskaamman. Sama lasten sosiaalityöntekijä oli ollut ennestään tuttu lasten isälle jo tämän omasta lapsuudesta lähtien. En väitä tietäväni, mitä kaikkea hän tiesi tai ajatteli. Mutta minä koin, että huoneessa oli tarina, joka oli alkanut jo ennen minua. Tunsin usein, että minut nähtiin valmiiksi tietyn menneisyyden kautta ennen kuin olin ehtinyt kertoa omaani. Se tunne satutti syvältä. Muistan yhä ne asiakassuunnitelmapalaverit. Pitkät pöydät, paperit, kahviku...

Löysin tänään vanhan asiakirjanipun. Kaksitoista sivua virallista tekstiä, leimoja ja pykäliä. Sellaisia papereita, joita yksikään vanhempi ei toivo löytävänsä vuosien jälkeen laatikon pohjalta. Istuin pitkään hiljaa ennen kuin uskalsin avata ensimmäisen sivun. Luulin olevani valmis. En ollut. Sivu sivulta eteeni avautui ajanjakso, jonka olin yrittänyt työntää mahdollisimman kauas mielestäni. Muistin puhelut, tapaamiset, sähköpostit, odottamisen ja sen jatkuvan tunteen, että minun täytyi pitää asiaa esillä vielä kerran. Mutta kaikkein voimakkaimmin mieleeni nousi yksi asia. Lapseni ääni. Muistan ne hetket, jolloin hän yritti kertoa pahasta olostaan. Muistan myös oman avuttomuuteni: tunteen siitä, että sanat eivät riittäneet saamaan aikuisia pysähtymään hänen kokemuksensa äärelle. Pitkään ajattelin, että ehkä asia selviää seuraavassa tapaamisessa. Ehkä seuraava työntekijä ymmärtää. Ehkä seuraava puhelu muuttaa jotain. Sitten tuli hetki, jolloin ymmärsin, että minun on jatkettava puhumis...

Elokuu 2023. Puhelin soi. Muistan vieläkin, missä olin. Muistan valon huoneessa, äänen ympärilläni ja sen tavallisen hetken, joka halkesi kahtia yhdellä soitolla. Minulle kerrottiin, että lapseni oli yrittänyt päättää elämänsä. Sanat tulivat korviini, mutta en ymmärtänyt niitä heti. Ihminen kuvittelee, että tällaisessa hetkessä alkaa itkeä välittömästi. Minä en itkenyt. Minä jähmetyin. Tuntui kuin joku olisi vetänyt ilman pois huoneesta. Sydän löi niin kovaa, että kuulin sen omissa korvissani. Kämmenet hikosivat. Sormet tärisivät puhelimen ympärillä. Yritin hengittää, mutta hengitys jäi puolitiehen. Ja samalla mielessä oli vain yksi lause, joka toistui uudelleen ja uudelleen: Olethan vielä täällä. Olethan vielä täällä. Olethan vielä täällä. Puhelu loppui joskus. En tiedä milloin. En muista, mitä sanoin viimeiseksi. Muistan vain istuneeni pitkään täysin hiljaa. Katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin, miten maailma saattoi jatkaa tavallista elämäänsä. Auto ajoi ohi. Joku käveli kadulla. N...

Elämä näytti pitkään siltä, että olin vihdoin saanut sen järjestykseen. Olin valmistunut. Saanut työni. Löytänyt liikunnan. Oppinut pitämään huolta itsestäni. Aamuisin heräsin töihin, kävin salilla, suunnittelin tulevaisuutta ja ajattelin, että ehkä vaikeimmat vuodet olivat jääneet taakse. Ulospäin olin nainen, joka oli noussut jaloilleen. Sisälläni oli kuitenkin yhä levoton ihminen, joka etsi paikkaansa. Sitten kohtasin uuden miehen. Hän oli minun ikäiseni. Sellainen ihminen, jonka läsnäolon huomasi heti. Äänekäs, itsevarma ja tilaa ottava. Hänessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Jälkikäteen olen miettinyt paljon, mikä se oikeastaan oli. Ehkä se oli itsevarmuus. Ehkä se oli tunne siitä, että joku muu voisi välillä kantaa vastuuta. Ehkä se oli kaipuu tavalliseen perheeseen. Huomaamattani aloin rakentaa jälleen kotia. Tällä kertaa uusioperhettä. Yritin olla muutakin kuin puoliso. Yritin olla turvallinen aikuinen myös hänen lapselleen. Muistan iltoja, jolloin laitoin iltapalaa, kysyin ...

Olen miettinyt monta kertaa, mikä ihmisessä oikeastaan murtuu silloin, kun hän ei enää jaksa. Onko se voima? Toivo? Vai se hiljainen usko siihen, että huominen voi olla erilainen kuin tämä päivä? Kun ajattelen tuota syksyä nyt, en näe yksittäistä kriisiä. Näen pitkän ketjun pieniä hetkiä, joissa ohitin omat rajani yhä uudelleen. Näen ihmisen, joka oli oppinut pärjäämään niin hyvin, ettei enää huomannut olevansa uupunut. Opiskelin, kävin töissä ja hoidin arjen velvollisuuksia. Ulospäin elämä näytti toimivalta. Sisälläni oli kuitenkin jatkuva tunne siitä, että minun täytyy ansaita paikkani maailmassa olemalla hyödyllinen, ahkera ja vahva. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka armoton olin itseäni kohtaan. En antanut itselleni lupaa levätä. En antanut itselleni lupaa olla keskeneräinen. Enkä juuri koskaan pysähtynyt kysymään, mitä minä oikeasti tarvitsin. Tuohon aikaan en ollut parisuhteessa. Tapailin ihmisiä, mutta huomasin myöhemmin etsiväni enemmän hyväksyntää kuin yhteyttä. Ajattelin usein...

Usein ajatellaan, että rakkauden epäonnistuminen tarkoittaa suhteen päättymistä. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei elämä ole niin yksinkertainen. Tyttäremme syntymän jälkeen yhteinen arki muuttui nopeasti raskaaksi. Päivät ja yöt täyttyivät koliikista, itkusta, valvomisesta ja jatkuvasta huolesta. Oli öitä, jolloin kävelin vauva sylissä ympäri asuntoa tuntikausia ja toivoin vain, että hän saisi hetken levon. Väsyneinä ihmisinä yritimme samaan aikaan opetella vanhemmuutta ja omaa paikkaamme maailmassa. Parisuhde päättyi. Mutta vanhemmuus ei. Siitä olen tänäkin päivänä kiitollinen. Eron jälkeen tuntui pitkään siltä, että kaikki oli hajonnut. Vasta vuosien päästä olen nähnyt, että juuri silloin alkoi myös jotakin rakentua. Erillään opettelimme vastuuta, itsenäisyyttä ja ennen kaikkea sitä, mitä tarkoittaa olla vanhempi lapselle, joka tarvitsee molempia. Samaan aikaan elämässä oli paljon muutakin kuin vauva-arki. Kalenterissa oli merkintöjä, joita ikäiseni harvoin kirjoittivat omiin kalenter...