laulu joka kantoi

Yksi vaikeimmista asioista voi olla se, että ammattilaiset jo tuntevat sinut aluksi. Ennen kaikkea asiakirjojen kautta. Sinusta on ehkä kirjattu asioita vuosien varrella. Arvioita. Huolia. Epäonnistumisia. Tilanteita, joissa et ole pystynyt parhaimpaasi. Ja sitten tulee uusi työntekijä ja lukee nämä tekstit. Sinusta muodostuu käsitys. Mutta asiakirja ei ole koko ihminen. Sinä olet paljon enemmän, kuin kirjoitettu teksti. Jos sinusta on joskus tehty vanhemmuuden arviointi. Sekin on yksi arvio yhdestä ajankohdasta ja tietyistä olosuhteista. Ihminen voi muuttua. Olosuhteet voivat muuttua. Osaaminen voi kehittyä. Myös ymmärrys omista vaikeuksista voi muuttua. Siksi on täysin hyväksyttävää kysyä: “Voitteko nähdä minut myös tämänhetkisen elämäni ja tämänhetkisen vanhemmuuteni kautta?” --- Sinun ei tarvitse olla täydellinen vanhempi Jos olet sijoitetun lapsen vanhempi, saatat tuntea valtavaa tarvetta todistella sitä, että olet hyvä äiti tai isä. Minä ymmärrän täysin. Saatat yrittää vastata jo...

Mielipide: Kuka suojaa lasta silloin, kun vanhemman ja lapsen välinen suhde alkaa kadota? Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys kaikkia lastensuojelun työntekijöitä kohtaan. Tämä on vanhemman näkökulma. Minun kokemukseni. Ja kysymyksiä, joita olen kantanut mukanani vuosia. Olen pitkään miettinyt, uskallanko kirjoittaa tästä. Nyt uskallan. En kirjoita tätä kaunistellakseni omaa historiaani. En myöskään kirjoita tehdäkseni itsestäni täydellistä vanhempaa. En ollut. Olin traumatisoitunut. Olin tuloton. Olin hukassa. Olin menettämässä elämäni hallinnan. Mutta olin myös äiti. Ja lapseni olivat edelleen lapsiani. Kun lapset sijoitettiin Muistan ajan, jolloin lapseni sijoitettiin avohuollon tukitoimena väliaikaisesti kauas kotipaikkakunnaltamme. Minulle se tarkoitti käytännössä sitä, että lapset olivat kaukana. Minä olin kaukana. Ja samalla minun elämäni oli muutenkin hajoamassa käsiin. Olin tilanteessa, jossa olisin tarvinnut paljon tukea. Myös siihen, miten voisin säilyttää yhteyden lapsiini. Mutt...

Meitä oli neljä. Ja oikeastaan meidän tarinamme ei kerro vain meistä kolmesta. Meitä sisaruksia on neljä. Veljeni syntyi vuonna 1995. Hänestä olen kirjoittanut jo oman tarinansa, enkä halua toistaa kaikkea tässä. Mutta en voi myöskään puhua meidän perheestämme mainitsematta häntä. Ensin minä. Sitten hän. Ja myöhemmin kaksi pikkusiskoamme. Meidän jokaisen paikka perheessä oli erilainen. Jokainen meistä oppi lapsena omalla tavallaan, mitä tarkoittaa selviytyä. Ja ehkä juuri siksi meidän sisarussuhteissamme on niin paljon kerroksia. On asioita, joita vain me neljä ymmärrämme. Muistoja, joita ei tarvitse selittää. Hetkiä, joita kukaan muu ei ollut näkemässä. Ja vaikka elämä on vienyt meitä kaikkia omiin suuntiimme, meillä on edelleen yksi asia, jota emme voi muuttaa: Me kasvoimme samaan perheeseen. Samaan kotiin. Samaan historiaan. Samoihin ilon ja surun hetkiin. Minä olen saanut olla isosisko veljelleni, kahdelle nuoremmalle siskolleni ja välillä jotain siltä väliltä. Ehkä juuri siksi sis...

Minä en ollut vain vaikea Pitkään ajattelin, että minussa oli jotain vialla. En välttämättä ajatellut sitä suoraan. Se näkyi pienempinä ajatuksina. Miksi minä en saa tätä hoidettua? Miksi unohdan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä? Miksi aloitan asioita innolla ja sitten kaikki jää kesken? Miksi olen välillä täynnä energiaa ja toisinaan en saa edes yksinkertaista asiaa aloitettua? Miksi tunnen kaiken niin voimakkaasti? Miksi minun täytyy yrittää niin paljon asioissa, jotka näyttävät muille helpoilta? Ja ehkä kaikkein kipeimpänä: Miksi minä olen tällainen? Kesäkuussa 2024 istuin jälleen lääkärin vastaanotolla. Tällä kertaa minulta ei kysytty ensimmäisenä väkivallasta. Ei masennuksesta. Ei kriisistä. Ei siitä, miten olin selvinnyt. Kysymys oli toinen. “ Voisiko kyse olla ADHD:sta?” Se pysäytti. Ajatus ei ollut alun perin tullut minulta. Se nousi esiin lapseni kautta. Kun hänen oireitaan alettiin tutkia, aloin nähdä itsessäni asioita, joita en ollut aikaisemmin osannut yhdistää. Ja sitt...

On vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole elänyt lastensuojelun rinnalla, miltä tuntuu odottaa viestiä, puhelua tai päätöstä, joka koskee omaa lasta. Se ei ole vain paperityötä. Se on sydämen odotushuone. Meidän elämässämme lastensuojelu oli ollut läsnä niin kauan, että olin alkanut pitää jatkuvaa jännitystä normaalina. Jokainen yhteydenotto nosti sykkeen. Jokainen kirje sai vatsan kääntymään ympäri. Olin tottunut siihen tunteeseen, että meidän piti jatkuvasti selittää itseämme. Pitkään minusta tuntui, ettei meitä oikeasti kuunneltu. Päätökset olivat jo valmiina ennen kuin ehdimme kertoa, miltä arki näytti meidän silmistämme. Minä olin mukana palavereissa, mutta en kokenut olevani mukana keskustelussa. Usein lähdin tapaamisista väsyneenä ja tyhjänä, ikään kuin olisin yrittänyt puhua lasiseinän läpi. Sitten sosiaalityöntekijä vaihtui. Muistan sen päivän yllättävän tarkasti. Sain tiedon muutoksesta ja ensimmäinen ajatukseni ei ollut helpotus. Ajattelin vain: taas yksi uusi ihminen, taas ...

Joskus elämä muuttuu yhdestä puhelusta. Ei räjähdyksenä. Ei draamana. Vaan hiljaisena hetkenä, jolloin jokin sisälläsi sanoo: "Nyt." Ja sinä tiedät, ettet voi enää palata entiseen. Meidän kotimme oli hyvä. Siellä oli tarpeeksi huoneita, lämpöä ja tavaroita. Mutta jokin puuttui. En osannut selittää sitä kenellekään, en edes itselleni. Kävelin huoneesta toiseen ja tunsin jatkuvasti olevani vain käymässä siellä. Yritimme vielä kerran. Muutimme isompaan asuntoon. Ajattelimme, että ehkä lisää tilaa toisi myös lisää rauhaa. Ripustimme verhot, järjestimme huonekalut, rakensimme arkea uudelleen. Yritimme tehdä siitä kodin. Mutta seinät eivät muuttaneet sitä tunnetta, joka oli kasvanut sisälläni. Aina iltaisin, kun talo hiljeni, tunsin saman tyhjyyden. Ikään kuin elämä olisi odottanut jotakin. Olimme ehtineet asua siellä alle vuoden, kun puhelin soi. Minulle tarjottiin työpaikkaa. Kuudensadan kilometrin päästä. Muistan tarkasti sen hetken. Istuin pitkään hiljaa puhelu päättymisen jälk...

Se tapahtui niin hitaasti, etten huomannut muutosta heti. Ei ollut yhtä suurta hetkeä, jolloin kaikki olisi muuttunut. Oli vain pieniä asioita, jotka alkoivat tuntua kevyemmiltä päivä päivältä. En enää vain selviytynyt. Minä elin. Olin saanut kodin. Työn. Rytmin. Turvallisuuden tunteen, jota en ollut uskaltanut pitkään aikaan edes kaivata. Aamuisin heräsin ilman sitä tuttua puristusta rinnassa. Keitin kahvia omassa keittiössäni ja katselin ikkunasta tavallista pihaa, tavallista taivasta, tavallista elämää. Ja juuri se tavallisuus tuntui ihmeeltä. Nautin asioista, joita en ollut ennen osannut arvostaa. Aamulenkistä. Raikkaasta ilmasta. Puhtaista lakanoista. Kahvikupillisesta hiljaisuudessa. Hiljaisuudesta, joka ei enää tuntunut yksinäisyydeltä vaan rauhalta. Huomasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nauravani aidosti. Eräänä vapaailtana sain tyttärelleni lapsenvahdin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun suljin oven perässäni. En lähtenyt etsimään ketään. En yrittänyt täyttää mitään tyhjy...

Lause, joka seurasi minua vuosia Ja sitten on lauseita, jotka jäävät asumaan ihmiseen. Minun elämässäni yksi niistä lauseista kuului näin: "Lapset eivät tule ikinä pääsemään kotiin ennen kuin ovat täysi-ikäisiä." Olin silloin hyvin nuori äiti. En ollut vielä täyttänyt 23 vuotta. Kun lasteni asioita alettiin käsitellä lastensuojelussa, tunsin usein olevani enemmän hämmentynyt nuori aikuinen kuin ihminen, joka osaisi puolustaa itseään viranomaisjärjestelmässä. Vasta myöhemmin ymmärsin jotakin, mikä teki kokemuksesta vielä raskaamman. Sama lasten sosiaalityöntekijä oli ollut ennestään tuttu lasten isälle jo tämän omasta lapsuudesta lähtien. En väitä tietäväni, mitä kaikkea hän tiesi tai ajatteli. Mutta minä koin, että huoneessa oli tarina, joka oli alkanut jo ennen minua. Tunsin usein, että minut nähtiin valmiiksi tietyn menneisyyden kautta ennen kuin olin ehtinyt kertoa omaani. Se tunne satutti syvältä. Muistan yhä ne asiakassuunnitelmapalaverit. Pitkät pöydät, paperit, kahviku...

Löysin tänään vanhan asiakirjanipun. Kaksitoista sivua virallista tekstiä, leimoja ja pykäliä. Sellaisia papereita, joita yksikään vanhempi ei toivo löytävänsä vuosien jälkeen laatikon pohjalta. Istuin pitkään hiljaa ennen kuin uskalsin avata ensimmäisen sivun. Luulin olevani valmis. En ollut. Sivu sivulta eteeni avautui ajanjakso, jonka olin yrittänyt työntää mahdollisimman kauas mielestäni. Muistin puhelut, tapaamiset, sähköpostit, odottamisen ja sen jatkuvan tunteen, että minun täytyi pitää asiaa esillä vielä kerran. Mutta kaikkein voimakkaimmin mieleeni nousi yksi asia. Lapseni ääni. Muistan ne hetket, jolloin hän yritti kertoa pahasta olostaan. Muistan myös oman avuttomuuteni: tunteen siitä, että sanat eivät riittäneet saamaan aikuisia pysähtymään hänen kokemuksensa äärelle. Pitkään ajattelin, että ehkä asia selviää seuraavassa tapaamisessa. Ehkä seuraava työntekijä ymmärtää. Ehkä seuraava puhelu muuttaa jotain. Sitten tuli hetki, jolloin ymmärsin, että minun on jatkettava puhumis...

Elokuu 2023. Puhelin soi. Muistan vieläkin, missä olin. Muistan valon huoneessa, äänen ympärilläni ja sen tavallisen hetken, joka halkesi kahtia yhdellä soitolla. Minulle kerrottiin, että lapseni oli yrittänyt päättää elämänsä. Sanat tulivat korviini, mutta en ymmärtänyt niitä heti. Ihminen kuvittelee, että tällaisessa hetkessä alkaa itkeä välittömästi. Minä en itkenyt. Minä jähmetyin. Tuntui kuin joku olisi vetänyt ilman pois huoneesta. Sydän löi niin kovaa, että kuulin sen omissa korvissani. Kämmenet hikosivat. Sormet tärisivät puhelimen ympärillä. Yritin hengittää, mutta hengitys jäi puolitiehen. Ja samalla mielessä oli vain yksi lause, joka toistui uudelleen ja uudelleen: Olethan vielä täällä. Olethan vielä täällä. Olethan vielä täällä. Puhelu loppui joskus. En tiedä milloin. En muista, mitä sanoin viimeiseksi. Muistan vain istuneeni pitkään täysin hiljaa. Katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin, miten maailma saattoi jatkaa tavallista elämäänsä. Auto ajoi ohi. Joku käveli kadulla. N...