Viimeinen kerta

Elämä näytti pitkään siltä, että olin vihdoin saanut sen järjestykseen.

Olin valmistunut.

Saanut työni.

Löytänyt liikunnan.

Oppinut pitämään huolta itsestäni.

Aamuisin heräsin töihin, kävin salilla, suunnittelin tulevaisuutta ja ajattelin, että ehkä vaikeimmat vuodet olivat jääneet taakse. Ulospäin olin nainen, joka oli noussut jaloilleen.

Sisälläni oli kuitenkin yhä levoton ihminen, joka etsi paikkaansa.

Sitten kohtasin uuden miehen.

Hän oli minun ikäiseni. Sellainen ihminen, jonka läsnäolon huomasi heti. Äänekäs, itsevarma ja tilaa ottava. Hänessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Jälkikäteen olen miettinyt paljon, mikä se oikeastaan oli.

Ehkä se oli itsevarmuus.

Ehkä se oli tunne siitä, että joku muu voisi välillä kantaa vastuuta.

Ehkä se oli kaipuu tavalliseen perheeseen.

Huomaamattani aloin rakentaa jälleen kotia.

Tällä kertaa uusioperhettä.

Yritin olla muutakin kuin puoliso. Yritin olla turvallinen aikuinen myös hänen lapselleen. Muistan iltoja, jolloin laitoin iltapalaa, kysyin läksyistä, kuuntelin päivän kuulumisia ja ajattelin hiljaa, että ehkä juuri tältä tavallinen perhe-elämä tuntuu.

Halusin onnistua siinä.

Halusin, että lapsella olisi hyvä olla.

Se toive oli aito.

Mies oli hyvä isä. Se on asia, jonka sanon edelleen rehellisesti. Hän rakasti lastaan ja oli monessa asiassa läsnä tavalla, jota arvostin. Juuri siksi minun oli vaikea nähdä kokonaisuutta silloin.

Hänellä oli ADHD.

En aluksi ajatellut sitä juuri lainkaan. Pidin monia asioita vain persoonallisuutena: sitä, että ajatukset rönsyilivät, puhe hyppi aiheesta toiseen, tavaroita unohtui, aikaa oli vaikea hahmottaa ja uusia ideoita syntyi jatkuvasti.

Sitten huomasin jotakin yllättävää.

Ajattelin samalla tavalla.

Kun hän puhui, tunnistin hänen ajatuksenkulussaan jotakin hyvin tuttua. Huomasin tekeväni samoja loikkia ajatuksesta toiseen, unohtavani kesken tekemisen, uppoutuvani asioihin niin täysin, että maailma ympäriltä katosi.

Se pysäytti minut hetkeksi.

Ajattelin vain: minähän teen aivan samaa.

Mutta en jäänyt tutkimaan sitä sen enempää. Laitoin havainnon mielessäni syrjään ja jatkoin elämää niin kuin ennenkin. En silloin vielä ymmärtänyt, että tuo pieni tunnistamisen hetki olisi myöhemmin yksi ensimmäisistä vihjeistä omasta ADHD:stani.

Arki jatkui.

Ja huomaamattani otin jälleen tutun roolin.

Minä huolehdin.

Minä sovittelin.

Minä kannattelin.

Minä yritin pitää kokonaisuuden kasassa.

Terapiassa ymmärsin myöhemmin jotakin tärkeää: kyse ei ollut vain tästä suhteesta. Kyse oli mallista, jonka olin oppinut paljon aikaisemmin. Olin tottunut ajattelemaan, että rakkaus ansaitaan olemalla tarpeellinen.

Se oivallus oli epämiellyttävä.

Samaan aikaan vapauttava.

Kun terapia alkoi, ajattelin meneväni sinne korjaamaan itseäni. Vähitellen ymmärsin, ettei minussa ollut jotakin perustavanlaatuisesti rikkinäistä. Olin rakentanut tapoja selviytyä, ja ne tavat olivat joskus auttaneet minua. Aikuisena ne eivät enää suojelleet minua samalla tavalla.

Neljä vuotta terapiaa ei ollut suuri valaistuminen.

Se oli satoja pieniä hetkiä, joissa opin pysähtymään oman kokemukseni äärelle.

Miltä tämä tuntuu?

Miksi nielen tämän?

Miksi minun on niin vaikea sanoa ei?

Miksi pidän toisten tarpeita tärkeämpinä kuin omiani?

Huomasin myös jotakin muuta: olin usein valmis antamaan muille ymmärrystä enemmän kuin itselleni.

Vuonna 2020 tapahtui jotakin, mitä en enää pystynyt selittämään pois.

Pitkään elämässäni olin etsinyt syitä toisten käytökselle. Olin yrittänyt ymmärtää, sovitella ja odottaa muutosta. Tällä kertaa jokin sisälläni sanoi hiljaa mutta selvästi:

tämä ei ole oikein.

Muistan enemmän tunnelman kuin yksityiskohdat.

Pelon.

Hiljaisuuden sen jälkeen.

Ja ennen kaikkea sen oudon kirkkauden, joka tuli aamulla.

Se ei ollut rohkeutta siinä elokuvamaisessa merkityksessä. Se oli hetki, jolloin en enää halunnut kiistää omaa kokemustani.

Seuraavana aamuna lähdin.

En jäänyt keskustelemaan.

En jäänyt odottamaan anteeksipyyntöä.

En jäänyt toivomaan muutosta.

Lähdin.

Ja sitä ovea en enää koskaan avannut palatakseni takaisin.

Jälkikäteen olen miettinyt paljon, mitä siinä hetkessä oikeastaan tapahtui. Luulen, että ensimmäistä kertaa elämässäni uskoin omaa pelkoani enemmän kuin toisen ihmisen selityksiä.

Menin lääkäriin.

Vasta myöhemmin ymmärsin, miksi se oli minulle niin suuri teko. En ollut tottunut asettamaan itseäni etusijalle. Olin tottunut ajattelemaan, että minun tehtäväni on kestää.

Kun sanoin ääneen minuun sattui, kuulin samalla jotakin muuta.

Minun kokemukseni on totta.

Se lause muutti minua enemmän kuin osasin silloin aavistaa.

Pitkään olin ajatellut, että vahvuus tarkoittaa kestämistä. Terapia opetti minulle hitaasti toisenlaisen ajatuksen: vahvuus voi olla myös sitä, että lopettaa kestämisen silloin, kun jokin satuttaa.

Kun katson tuota aikaa nyt, en ajattele itseäni uhrina.

Ajattelen ihmistä, joka alkoi ensimmäistä kertaa nähdä omat rajansa.

Ajattelen ihmistä, joka ymmärsi, ettei rakkaus saa vaatia pelkoa.

Ajattelen ihmistä, joka uskalsi lähteä ilman varmuutta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä juuri siksi kutsun sitä viimeiseksi kerraksi.

Ei siksi, että elämässä ei enää koskaan olisi kipua.

Vaan siksi, että se oli viimeinen kerta, kun luulin rakkauden tarkoittavan itseni unohtamista.

Sinä aamuna jokin päättyi.

Ja samalla alkoi elämä, jossa en enää palannut takaisin väkivallan luo.

Aloin hitaasti palata itseeni. 🩷