Päättäjäiset

Yläkoulun päättäjäiset eivät tuntuneet siltä kuin elokuvissa.

Ei ollut huolettomia kesäsuunnitelmia.

Ei suuria juhlia.

Ei tunnetta siitä, että koko maailma olisi avoinna.

Minä olin lastenkodissa.

Siitä oli tullut paikka, jossa nukuin, söin ja vietin päiväni, mutta sana koti jäi silti jonnekin kauas. Koti oli minulle enemmän kaipuu kuin osoite.

Muistan päättäjäispäivän valon. Muut nuoret puhuivat kesätöistä, mökkireissuista ja siitä, mitä syksyllä tapahtuu. Minä pidin päättäjäistodistusta kädessäni ja mietin hiljaa, mihin minä oikeastaan kuulun.

Hymyilin valokuvissa.

Mutta sisälläni oli tyhjä kohta, johon mikään juhla ei osunut.

Lastenkodin käytävillä opin paljon. Opin jakamaan tilaa muiden nuorten kanssa. Opin, että jokaisella meistä oli oma tarinansa, vaikka emme aina puhuneet niistä ääneen. Yksi vetäytyi huoneeseensa, toinen nauroi liian kovaa, kolmas valvoi öisin. Me kaikki kannoimme jotakin näkymätöntä.

Ja opin myös sen, ettei meitä voinut määritellä pelkkien papereiden tai sijoituspäätösten perusteella. Me emme olleet tapauksia. Me olimme nuoria, jotka kaipasivat tavallista elämää: omaa huonetta, turvallista aikuista, jääkaappia josta saa ottaa ruokaa kysymättä ja tunnetta siitä, että joku odottaa kotiin.

Loppunuoruuteni kului laitoksissa. Siellä opin käytännön asioita ja selviytymistä, mutta samalla kaipasin yhtä asiaa enemmän kuin mitään muuta: omaa paikkaa maailmassa.

Seitsemäntoistavuotiaana sain luvan palata kotiin. Olin odottanut sitä niin kauan, että kuvittelin tuntevani pelkkää iloa. Sen sijaan tunsin myös outoutta. Huoneet näyttivät tutuilta, mutta minä en ollut enää sama tyttö, joka oli joskus lähtenyt. Kannoin mukanani kokemuksia, jotka olivat kasvattaneet minua liian nopeasti.

Silti sydämessäni eli pieni toivo. Ehkä elämä voisi vielä muuttua. Ehkä minun ei tarvitsisi enää vain selviytyä päivästä toiseen.

Melko pian kotiinpaluuni jälkeen tapasin nuoren miehen. Muistan hänestä yhden asian kaikkein selvimmin: minä en pelännyt häntä.

Se saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle se oli valtava. Olin tottunut tarkkailemaan ihmisiä, lukemaan äänenpainoja, arvaamaan tunnelmia ja olemaan jatkuvasti valppaana. Hänen seurassaan huomasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hengittäväni normaalisti.

Muistan yhden hetken erityisen kirkkaasti. Istuin hänen vieressään ja tajusin yhtäkkiä, etten kuunnellut askelia, en arvioinut ilmeitä enkä valmistautunut pahimpaan. Kehoni oli hetken hiljaa.

Se ei tarkoittanut, että kaikki olisi ollut täydellistä. Se tarkoitti vain sitä, ettei minun tarvinnut koko ajan pelätä.

En silloin vielä ymmärtänyt, kuinka suuri asia se oli. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että turvallisuus ei aina tunnu suurelta onnelta. Joskus se tuntuu vain siltä, että hartiat laskeutuvat ja hengitys kulkee vapaasti.

Ja ehkä juuri siitä hetkestä alkoi hiljalleen rakentua uusi elämä. Ei valmis. Ei helppo. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mahdollinen.

Kun ajattelen sitä päättäjäispäivää nyt, en näe epäonnistunutta nuorta. Näen tytön, joka seisoi kahden maailman välissä: laitoksen ja tulevaisuuden. Hän ei vielä tiennyt, mihin tie veisi, mutta ensimmäistä kertaa hän uskalsi ajatella, että tie voisi johtaa myös hyvään.