Pätkispatukka

Vanhempieni eron jälkeen isän koti oli pieni kerrostaloasunto.

En muista osoitetta.

En muista, minkä väriset seinät olivat.

Mutta muistan tuoksun.

Asunnossa oli tunkkainen ilma, johon sekoittui kylmenneiden pizzalaatikoiden haju. Se ei ollut samanlainen tuoksu kuin kotona ennen eroa. Se tuntui vieraalta, vähän surulliseltakin, vaikka en olisi osannut silloin pukea sitä sanoiksi.

Veljeni oli juuri oppinut kävelemään. Hän horjui pienin askelin pitkin asuntoa, kädet levällään tasapainoa etsien. Katselin häntä ja ajattelin, miten rohkeasti pienet lapset lähtevät liikkeelle, vaikka kaatuvat vähän väliä.

Minä olin jo hieman vanhempi. Riittävän vanha muistamaan yksityiskohtia.

Muistan Pätkis-patukan. Sen suklaan maun ja valkoisen kääreen, joka rapisi käsissäni. Söin sitä innoissani, ehkä liian nopeasti. Yhtäkkiä vatsaani kouraisi.

Ja minä oksensin.

Suoraan muovimatolle.

Muistan pysähtyneeni siihen hetkeen. Katsoin lattiaa ja tunsin kuuman häpeän nousevan kasvoilleni. Lapsena ensimmäinen ajatukseni ei ollut, että minulla on huono olo. Ensimmäinen ajatukseni oli: nyt olen tehnyt jotain väärää.

Odotin torumista. Odotin huokausta. Odotin sitä ilmettä, joka kertoo, että olen taas vaivaksi.

Mutta mitään sellaista ei tullut.

Isä ei katsonut ensimmäiseksi lattiaa.

Hän katsoi minua.

Hän kysyi, miten voin. Hän kosketti otsaani ja puhui rauhallisesti. En muista hänen sanojaan, mutta muistan tunteen: hän oli huolissaan minusta, ei matosta.

Se on pieni muisto. Ehkä jonkun toisen mielestä niin pieni, ettei sitä kannattaisi edes kirjoittaa.

Minulle se merkitsee paljon.

Lapsena olin oppinut tarkkailemaan aikuisten ilmeitä ja äänenpainoja. Opin odottamaan, miten he reagoivat, ennen kuin uskalsin itse tuntea mitään. Siksi juuri tämä hetki jäi mieleeni.

Silloin sain hetken olla vain lapsi, jolla oli paha olo.

Ei lapsi, jonka piti selittää.

Ei lapsi, jonka piti olla reipas.

Vaan lapsi, josta pidettiin huolta.

Muistot eivät ole koskaan pelkästään hyviä tai pelkästään pahoja. Ne ovat kerroksia.

Tähänkin muistoon mahtuvat tunkkainen asunto, pizzalaatikot, muovimatto ja oksennuksen haju…

…ja isä, joka pyyhki huolen pois kasvoiltani ennen kuin ehti huolehtia lattiasta.

Ehkä juuri siksi muistan tämän päivän vieläkin.

Koska joskus rakkaus näkyy kaikkein selvimmin pienissä hetkissä.

Siinä, että joku katsoo ensimmäiseksi sinua eikä sotkua ympärilläsi.