Kymmenen vuotta saman pöydän ääressä

Lause, joka seurasi minua vuosia

Ja sitten on lauseita, jotka jäävät asumaan ihmiseen.

Minun elämässäni yksi niistä lauseista kuului näin:

"Lapset eivät tule ikinä pääsemään kotiin ennen kuin ovat täysi-ikäisiä."

Olin silloin hyvin nuori äiti. En ollut vielä täyttänyt 23 vuotta. Kun lasteni asioita alettiin käsitellä lastensuojelussa, tunsin usein olevani enemmän hämmentynyt nuori aikuinen kuin ihminen, joka osaisi puolustaa itseään viranomaisjärjestelmässä.

Vasta myöhemmin ymmärsin jotakin, mikä teki kokemuksesta vielä raskaamman.

Sama lasten sosiaalityöntekijä oli ollut ennestään tuttu lasten isälle jo tämän omasta lapsuudesta lähtien.

En väitä tietäväni, mitä kaikkea hän tiesi tai ajatteli. Mutta minä koin, että huoneessa oli tarina, joka oli alkanut jo ennen minua. Tunsin usein, että minut nähtiin valmiiksi tietyn menneisyyden kautta ennen kuin olin ehtinyt kertoa omaani.

Se tunne satutti syvältä.

Muistan yhä ne asiakassuunnitelmapalaverit. Pitkät pöydät, paperit, kahvikupit ja ihmiset, jotka puhuivat elämästäni ammattisanoin. Minä istuin siellä nuorena äitinä ja yritin ymmärtää, mitä kaikkea ympärilläni tapahtui.

Kun ajattelen sitä nyt, sydäntä puristaa. Olin itsekin melkein vielä lapsi. Olin tullut äidiksi ennen kuin olin ehtinyt kasvaa aikuiseksi. Yritin samaan aikaan oppia vanhemmuutta, selviytyä omista traumoistani ja ymmärtää järjestelmää, jonka kieltä en osannut puhua.

Sama lasten sosiaalityöntekijä oli mukana elämässämme lähes kymmenen vuoden ajan.

Kymmenen vuotta.

Se on pitkä aika aikuisellekin.

Nuorelle äidille se on lähes kokonainen aikakausi.

Kun kuulee saman viestin yhdeltä ihmiseltä vuosien ajan, sitä alkaa vähitellen pitää totuutena. Aluksi ajattelin, että ehkä hän erehtyy. Sitten ajattelin, että ehkä hän näkee jotakin, mitä minä en näe. Lopulta aloin pelätä, että hän on oikeassa.

Se oli kaikkein surullisinta.

En enää mennyt palavereihin toiveikkaana. Menin niihin valmistautuneena kuulemaan, miksi en riitä. Jokainen tapaaminen jätti minuun pienen särön. Aloin tarkkailla itseäni hänen sanojensa läpi.

Ehkä olen huono äiti.

Ehkä lapseni ansaitsevat paremman.

Ehkä minun tehtäväni on vain hyväksyä tämä.

En silloin ymmärtänyt, kuinka voimakkaasti viranomaisen sanat voivat vaikuttaa nuoren ihmisen identiteettiin. Luotin siihen, että aikuiset tietävät paremmin kuin minä. Kun sama viesti toistui vuodesta toiseen, siitä tuli hiljalleen ääni myös minun pääni sisälle.

Samaan aikaan elämässä tapahtui paljon sellaista, mikä teki tilanteesta vielä raskaamman. Lasteni sijoituspaikat vaihtuivat. Yksi muutto, sitten toinen. Jokainen muutto repi jotakin auki meissä kaikissa.

Lapseni ikävöi kotiin.

Hän toivoi pääsevänsä äidin luo.

Minä kuulin jokaisen toiveen.

Ja joka kerta sydämeni särkyi vähän lisää.

Halusin sanoa: tule kotiin.

Mutta elämä ei ollut niin yksinkertainen.

Minulle tehtiin vanhemmuuden arviointi. Siihen osallistui psykologi, terapeutti ja perhetyöntekijä. Muistan ne keskustelut, testit, havainnoinnit ja sen tunteen, että koko elämäni asetettiin pöydälle arvioitavaksi.

Yritin vastata rehellisesti.

Yritin kertoa sekä voimistani että peloistani.

Yritin pitää kiinni toivosta, että joku näkisi minussa muutakin kuin vaikeudet.

Päätös oli kielteinen.

Perusteluna oli, että lapseni voi huonosti ja minulla ei ollut riittäviä voimavaroja niin kuormittavaan tilanteeseen.

Muistan pitäneeni paperia kädessäni ja tunteneeni, että joku oli kirjoittanut rivien väliin: et riitä äidiksi.

Se satutti syvemmältä kuin osaan vieläkään täysin selittää.

Olin ollut nuorimmaisen elämässä mukana hänen syntymästään asti. Olin valvonut öitä, pitänyt sylissä, opetellut vanhemmuutta päivä kerrallaan ja rakastanut häntä jokaisena hetkenä. Silti tunsin, että kaikki se jäi näkymättömäksi yhden päätöksen rinnalla.

Yksi asia tekee noista vuosista vielä vaikeammin ymmärrettäviä.

En edes oikeasti tiennyt, mitä luottotiedot tarkoittivat.

Rahasta puhuttiin ympärilläni, mutta minä en ymmärtänyt, miten syvästi velat voivat vaikuttaa ihmisen tulevaisuuteen. Lasteni isältä luottotiedot olivat jo menneet. Minä olin niin nuori, etten osannut nähdä, mitä se merkitsi meidän yhteiselle elämällemme.

Luotin enemmän ihmisiin kuin paperiin.

Ajattelin, että rakkaus, hyvä tahto ja yrittäminen riittävät.

Kun myöhemmin ymmärsin, mitä kaikkea oli tapahtunut, tunsin surua sitä nuorta tyttöä kohtaan. Ei siksi, että hän olisi ollut tyhmä, vaan siksi, että hän oli kokematon. Hän ei ollut saanut tietoa eikä tukea ymmärtääkseen asioita, joiden seurauksia hän joutui kantamaan aikuisuudessa.

---

Kun yksi lähti ja kaksi jäi

Yksi kaikkein vaikeimmista muistoista liittyy siihen hetkeen, jolloin yhden lapseni sijoituspaikka muuttui äkillisesti.

Muistan yhä sen päivän tunnelman. Puhelut, kiireen, epävarmuuden ja sen tunteen, että jokin oli pahasti pielessä, vaikka en vielä tiennyt kaikkea. Sydämessäni oli levoton aavistus, mutta samalla toivoin, että olen väärässä.

Lapseni ei kertonut tapahtuneesta heti.

Vasta myöhemmin kävi ilmi, että häneen oli kohdistunut väkivaltatilanne sijoituspaikassa.

Kun kuulin sen, maailma hiljeni hetkeksi.

Ensimmäinen tunteeni ei ollut viha.

Se oli suru.

Syvä, raskas suru siitä, että oma lapseni oli kantanut pelkoa yksin niin pitkään, ettei ollut pystynyt kertomaan siitä heti.

Ajan myötä hänen mielenterveytensä alkoi murtua.

Ja eräänä päivänä hän ei enää nähnyt muuta pakokeinoa kuin yrittää päättää elämänsä.

Sitä puhelua ei voi unohtaa.

Muistan, miten käteni alkoivat täristä. Muistan, etten saanut heti henkeä. Muistan ajatelleeni vain yhtä asiaa:

Olethan vielä täällä.

Sen jälkeen alkoi uusi viranomaiskierros.

Kokouksia järjestettiin nopeasti. Selvityksiä tehtiin. Ihmisiä kuultiin. Sijoituspaikka vaihtui äkillisesti.

Perhettä tutkittiin.

Kysymyksiä esitettiin.

Arviointeja tehtiin.

Lopulta mitään sellaista ei löytynyt, mikä olisi selittänyt tapahtunutta meidän perheemme kautta.

Silti yksi asia satutti syvemmältä kuin mikään muu.

Lapseni kertomusta epäiltiin. Hänen väitettiin valehdelleen siksi, että hän halusi päästä äidin luo.

Kun kuulin sen, tunsin syvää surua siitä, että lapsen kaipuu äitiä kohtaan nähtiin mahdollisena syynä olla uskomatta hänen kokemustaan.

Voiko lapsi ikävöidä äitiään ja samalla kertoa totta?

Minun vastaukseni on kyllä.

Ikävä ei tee kokemuksesta valhetta.

Ikävä tekee lapsesta ihmisen.

Lopulta yksi lapsistani lähti pois siitä sijoituspaikasta.

Kaksi jäi.

Se hetki on jäänyt minuun ehkä kaikkein kipeimpänä muistona. Muistan helpotuksen siitä, että yksi pääsi pois. Ja samalla syyllisyyden siitä, että kaksi jäi.

Äidin sydän ei osaa jakaa lapsiaan osiin.

Kun yksi kärsii, koko sydän kärsii.

Kun yksi pääsee turvaan, sydän ei silti osaa iloita kokonaan, jos toiset jäävät.

Pitkään kannoin mukanani kysymystä:

Teinkö tarpeeksi?

Olisinko voinut huomata aiemmin?

Olisinko voinut suojella paremmin?

Nuo kysymykset seurasivat minua vuosia.

Vasta myöhemmin aloin ymmärtää jotakin tärkeää.

Vanhemman rakkaus ei anna yliluonnollisia voimia.

Se ei tee meistä kaikkitietäviä.

Joskus me toimimme sillä tiedolla ja niillä voimilla, jotka meillä sillä hetkellä on.

Ja minä toimin.

Puhuin.

Kysyin.

Vaadin selvityksiä.

Istuin kokouksissa, vaikka pelkäsin.

En luovuttanut lapseni kohdalla.

Tämä muisto sattuu edelleen.

Mutta samalla se muistuttaa minua yhdestä asiasta, josta en enää halua vaieta.

Kun lapsi kertoo pelosta tai väkivallasta, häntä kannattaa kuunnella tarkasti.

Ei siksi, että kaikki kertomukset voidaan heti todistaa.

Vaan siksi, että lapsen turvallisuus on liian tärkeä asia sivuutettavaksi.

Ja jos lapsi samalla sanoo kaipaavansa äitiään, siinä ei ole mitään hävettävää.

Lapsi saa kaivata.

Lapsi saa pelätä.

Lapsi saa toivoa pääsevänsä syliin, jossa tuntee olevansa turvassa.

Minä en voi muuttaa sitä, mitä silloin tapahtui.

Mutta voin sanoa ääneen sen, mitä olisin toivonut jonkun sanovan meille jo silloin:

Lapsen ääni ansaitsee tulla kuulluksi ilman, että hänen rakkautensa vanhempaansa kohtaan tekisi hänestä epäuskottavan.

Vuosia myöhemmin arkistojen kätköistä löytyi asiakirjoja, joissa todettiin, että lapsen epäasiallinen ja alistava kohtelu oli vaarantanut hänen oikeutensa ja että hänen kertomansa vakavat epäkohdat olisi pitänyt selvittää. Kun luin ne sanat, itkin.

En siksi, että olisin voittanut jotakin.

Vaan siksi, että ensimmäistä kertaa joku virallinen taho sanoi ääneen sen, minkä olin tuntenut sydämessäni jo vuosia: lapsen ääni olisi pitänyt kuulla.

Se ei palauttanut menetettyjä vuosia.

Se ei poistanut lapseni kokemaa kipua.

Mutta se palautti minulle jotakin hyvin tärkeää.

Uskon siihen, etten ollut kuvitellut kaikkea.

Nykyään ajattelen usein sitä nuorta äitiä, joka istui neuvottelupöydässä kädet hikisinä ja sydän pelosta jäykkänä. Haluaisin mennä hänen viereensä, ottaa häntä kädestä ja sanoa:

"Sinä et ole se, mitä sinulle sanotaan."

"Sinun ihmisarvosi ei riipu yhdestä arviosta."

"Ja vielä tulee päivä, jolloin puhut tästä ääneen ilman häpeää."

Tämä teksti on osa sitä päivää.

Kirjoitan tämän itselleni, mutta myös jokaiselle vanhemmalle, joka on joskus lähtenyt viranomaispalaverista tunne rinnassaan ja ajatellut, ettei riitä.

Haluan sinun tietävän tämän:

Se, että sinut on nähty heikkona, ei tarkoita, että olet heikko.

Se, että olet ollut uupunut, ei tarkoita, ettet rakastaisi lastasi.

Se, että joku on puhunut sinulle toivottomasti, ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa voisi olla toivoa.

Minä kannoin noita sanoja yli kymmenen vuotta.

Tänään minä kirjoitan omani niiden päälle.

Ja minun sanani kuuluvat näin:

Minä olen riittävä.

Minä olen arvokas.

Ja minun tarinani ei päättynyt siihen pöytään, jossa joku sanoi, ettei mikään koskaan muutu.

Lopulta tärkein asia ei ollut se, mitä minusta ajateltiin.

Tärkeintä oli se, etten lakannut kuuntelemasta lastani. 🩷