Minun äitini

Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan äitiäni yhdellä sanalla, vastaisin:

Vahva.

Sellainen hän on aina ollut.

Lapsena näin vain sen, että hän oli äänekäs, määrätietoinen ja auktoriteetti.

Hänen sanansa olivat laki.

Jos olin tehnyt jotain väärää, tiesin kyllä kuulevani siitä.

Ja silti kaiken sen keskellä en koskaan epäillyt, etteikö hän rakastaisi minua.

Äiti sanoi usein:

"Jos lapsiani satutetaan, olen kuin piru merrassa."

Lapsena en oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti.

Aikuisena ymmärrän.

Se oli hänen tapansa sanoa:

"Minä puolustan lapsiani kaikin voimin."

Äitini ei syntynyt vahvaksi.

Elämä teki hänestä sellaisen.

Hän vietti lapsuutensa Ruotsissa.

Hänen isänsä oli merimies.

Hänen äitinsä kamppaili alkoholin kanssa.

Lapsuus ei ollut turvallinen satama.

Se oli paikka, jossa pieni tyttö oppi selviytymään.

Hän on kertonut minulle muistoja, jotka ovat jääneet hänen mieleensä vuosikymmeniksi.

Hiekkalaatikko, johon hänen veljensä toi käärmeenpoikasia.

Ystävän kaatuminen niin, että ruuvimeisseli osui silmään.

Sellaisia asioita lapsen ei pitäisi joutua kantamaan mukanaan.

Sitten tuli vielä yksi suuri menetys.

Kuudennella luokalla hänen elämänsä muuttui.

Hän muutti Suomeen.

Ei saanut hyvästellä ystäviään.

Ei saanut päättää itse.

Hän ei osannut sanaakaan suomea.

Silti hänen piti mennä suoraan suomalaiseen kouluun.

Yksin.

Kun ajattelen sitä nyt aikuisena, en tiedä olisinko itse ollut yhtä rohkea.

Ehkä juuri silloin syntyi se nainen, joka ei enää näyttänyt pelkoaan.

Se nainen, jonka minä opin tuntemaan äitinäni.

Myöhemmin hän tapasi isäni.

Perusti perheen.

Ja teki parhaansa.

Ei täydellisesti.

Vaan niillä voimavaroilla ja niillä työkaluilla, jotka hänellä oli.

Lapsena kaipasin usein enemmän syliä kuin sääntöjä.

Aikuisena ymmärrän, että joskus rakkaus näyttää siltä, mitä ihminen itse osaa antaa.

Minun äitini rakasti suojelemalla.

Varoittamalla.

Kasvattamalla.

Pitämällä kiinni.

Ja joskus ehkä liian tiukastikin.

En kirjoita tätä siksi, että unohtaisin omat kokemukseni.

Kirjoitan tämän siksi, että totuus ansaitsee tulla kerrotuksi kokonaan.

Äitini ei ollut vain minun äitini.

Hän oli myös pieni tyttö, joka kantoi omia haavojaan.

Ehkä juuri siksi me törmäsimme toisiimme niin usein.

Kaksi vahvaa.

Kaksi herkkää.

Kaksi ihmistä, jotka eivät aina osanneet näyttää rakkauttaan samalla tavalla.

Nykyään, kun katson äitiäni, en näe enää vain sitä naista, joka kasvatti minut.

Näen myös sen pienen ruotsinsuomalaisen tytön, joka joutui jättämään koko tutun maailmansa taakseen.

Ja sydämessäni herää yksi ajatus.

Ehkä me molemmat olemme tehneet enemmän kuin koskaan ymmärrämmekään.

Ehkä me molemmat olemme selviytyjiä.

Ja ehkä tärkeintä on se, että kaikesta huolimatta rakkaus ei koskaan kadonnut.

Se vain puhui joskus kieltä, jota emme vielä silloin osanneet ymmärtää.

Äiti oli minun idoli ennenkuin opin pelkäämään tunnelmia, opin ihailemaan äitiäni.

Muistan katsoneeni häntä samalla tavalla kuin toiset lapset katsovat laulajia televisiossa. Hän oli kaunis, vahva ja jotenkin suurempi kuin elämä. Kun hän tuli huoneeseen, minä huomasin sen heti. Halusin olla hänen lähellään. Halusin hänen katsovan minua samalla lämmöllä, jolla minä katsoin häntä.

Seurasin häntä kaikkialle. Keittiöön, pihalle, kauppaan. Katselin, miten hän laittoi hiuksensa, miten hän meikkasi ja miten hän nauroi silloin kun nauroi aidosti. Kuvittelin usein, että aikuisena näyttäisin häneltä. Se tuntui silloin maailman hienoimmalta ajatukselta.

Äidin hyväksyntä merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu. Yksi kehu saattoi kantaa monta päivää. Jos hän sanoi, että olin kaunis tai taitava, tunsin kasvavani sentin pidemmäksi. Lapsen sydän rakentaa helposti koko arvonsa sen katseen varaan, jota hän eniten kaipaa.

Muistan erityisesti hetket, jolloin saimme olla kahdestaan. Ne olivat pieniä aarteita. Silloin maailma tuntui hetken tavalliselta. En ollut tarkkailija enkä selviytyjä, vaan tytär, joka sai pitää äidin kädestä kiinni.

Siksi myöhempi ristiriita oli niin vaikea ymmärtää. Miten sama ihminen voi olla yhtä aikaa se, jota ihailee eniten, ja se, jonka mielialoja oppii pelkäämään? Lapsi ei osaa ratkaista sellaista arvoitusta. Hän yrittää vain rakastaa tarpeeksi paljon.

Pitkään kannoin mukanani sekä ihailua että surua. Ajattelin, että jos olisin ollut parempi, kiltimpi tai helpompi lapsi, kaikki olisi ehkä ollut toisin. Vasta aikuisena ymmärsin, ettei lapsen tehtävä ole korjata aikuisten haavoja.

Mutta tiedätkö mitä? Vaikka elämässä oli paljon vaikeaa, en halua kirjoittaa äidistäni vain kivun kautta. Minun tarinassani hän on myös nainen, jota pieni tyttö rakasti valtavasti. Se rakkaus oli totta. Se ihailu oli totta. Ja ne muistot ovat yhtä todellisia kuin nekin, jotka satuttavat.

Kun katson vanhoja valokuvia, näen usein pienen tytön katsomassa äitiään ylöspäin. Katseessa on jotain hyvin puhdasta: täydellinen luottamus ja ihailu. Haluan suojella sitä katsetta. Se kertoo, että sydämeni osasi rakastaa jo ennen kuin oppi varomaan.

Ehkä juuri siksi tämä on minulle niin tärkeää. Se muistuttaa, ettei lapsuuteni ollut pelkkää pelkoa. Siellä oli myös tyttö, joka halusi olla äitinsä kaltainen, joka odotti hänen hymyään ja joka uskoi pitkään, että äidin syliin mahtuu koko maailma.

Ja vaikka elämä kuljetti meidät monien myrskyjen läpi, tuo pieni tyttö minussa kantaa yhä mukanaan yhtä yksinkertaista totuutta: äiti oli minun ensimmäinen idolini. 🩷