Missä vaiheessa lapsi alkaa kutsumaan biologista vanhempaansa etunimellä?

Mielipide: Kuka suojaa lasta silloin, kun vanhemman ja lapsen välinen suhde alkaa kadota?

Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys kaikkia lastensuojelun työntekijöitä kohtaan.

Tämä on vanhemman näkökulma.

Minun kokemukseni.

Ja kysymyksiä, joita olen kantanut mukanani vuosia.

Olen pitkään miettinyt, uskallanko kirjoittaa tästä.

Nyt uskallan.

En kirjoita tätä kaunistellakseni omaa historiaani. En myöskään kirjoita tehdäkseni itsestäni täydellistä vanhempaa.

En ollut.

Olin traumatisoitunut.

Olin tuloton.

Olin hukassa.

Olin menettämässä elämäni hallinnan.

Mutta olin myös äiti.

Ja lapseni olivat edelleen lapsiani.

Kun lapset sijoitettiin

Muistan ajan, jolloin lapseni sijoitettiin avohuollon tukitoimena väliaikaisesti kauas kotipaikkakunnaltamme.

Minulle se tarkoitti käytännössä sitä, että lapset olivat kaukana.

Minä olin kaukana.

Ja samalla minun elämäni oli muutenkin hajoamassa käsiin.

Olin tilanteessa, jossa olisin tarvinnut paljon tukea.

Myös siihen, miten voisin säilyttää yhteyden lapsiini.

Mutta jälkeenpäin olen joutunut kysymään itseltäni:

Missä vaiheessa päätettiin, ettei vanhemman ja lapsen välisen yhteydenpidon tukeminen ollut riittävän tärkeää?

Missä vaiheessa siitä tuli asia, jonka piti vain tapahtua itsestään?

Koska minä en pystynyt siihen yksin.

En silloin.

Nykyisessä lastensuojelulaissa säädetään, että lapsen ja vanhemman yhteydenpitoa tulee tukea ja edistää. Yhteydenpidon rajoittamisellekin on oltava lain mukainen peruste ja päätös.

Finlex

Mutta vanhemman kysymys kuuluu:

Mitä tapahtuu silloin, kun yhteydenpitoa ei varsinaisesti rajoiteta päätöksellä – mutta sitä ei myöskään aktiivisesti mahdollisteta?

Voiko yhteys kadota ilman, että kukaan koskaan tekee päätöstä sen katkaisemisesta?

Minä yritin rakentaa elämääni uudelleen

Samaan aikaan kun lapseni olivat sijoitettuna, minä yritin saada omaa elämääni takaisin.

Hain opiskelupaikkaa yhteishaussa.

Lopulta muutin opiskelupaikkakunnalle.

Lasten asiakkuus siirtyi samalla.

Minä ajattelin rakentavani tulevaisuutta.

En tiennyt kaikkea siitä, mitä lasten asiassa samaan aikaan tapahtui.

Jälkikäteen sain tietää asioista, joiden olisi pitänyt olla minulle vanhempana todella merkityksellisiä.

Huostaanottoa oli alettu valmistella.

Ja minun kokemukseni on, että tieto tuli minulle liian myöhään.

Minulle jäi tunne, että asioita tapahtui ympärilläni samalla, kun minä yritin vain pysyä hengissä ja saada elämästäni jotain kiinni.

Ja se on yksi tämän tarinan kipeimmistä kohdista.

Olin liian rikki puolustaakseni itseäni

Tämä on ehkä vaikein myöntää.

Minulla olisi voinut olla mahdollisuuksia sanoa enemmän.

Kertoa oma näkemykseni.

Tuoda esiin oma kokemukseni.

Olla vanhempi, joka osallistuu lastensa asioihin.

Mutta olin siinä vaiheessa jo käytännössä luovuttanut.

Kun ihminen on tarpeeksi kauan kuormittunut, hän ei välttämättä enää taistele.

Hän väsyy.

Hän lakkaa avaamasta kirjeitä.

Lakkaa uskomasta, että omalla mielipiteellä on merkitystä.

Lakkaa uskomasta, että kukaan kuuntelee.

Ja juuri silloin tarvitaan ehkä eniten sitä, että joku sanoo:

"Sinun pitää tulla kuulluksi."

Sitten tapahtui jotain, mikä sattuu vieläkin

Lapset alkoivat viettää enemmän aikaa sijaisperheessä.

Ja pikkuhiljaa minä aloin kadota heidän arjestaan.

Minua alettiin kutsua nimelläni.

Ei äidiksi.

Vaan nimellä.

Olen miettinyt tätä vuosia.

Missä vaiheessa pieni lapsi alkaa kutsua omaa biologista vanhempaansa etunimellä?

Oliko se lapsen oma tapa?

Oliko se ympäristön vaikutusta?

Oliko kyse vain siitä, että lapsi sopeutui uuteen tilanteeseen?

En tiedä.

En halua väittää tietäväni.

Mutta tiedän, miltä se minusta tuntui.

Se tuntui siltä kuin minulta olisi viety yksi maailman tärkeimmistä sanoista.

Äiti.

Ja tässä kohtaa minun on kysyttävä jotain vaikeaa

Voiko lapsi vieraantua vanhemmastaan ilman, että kukaan varsinaisesti päättää vieraannuttaa häntä?

Voiko se tapahtua hiljalleen?

Kun tapaamisia on liian vähän.

Kun välimatka kasvaa.

Kun arjen yhteys katoaa.

Kun lapsi rakentaa uuden turvallisen arjen muualle.

Kun vanhempi ei jaksa.

Kun kukaan ei auta vanhempaa jaksamaan.

Kun lapsi oppii uuden ympäristön tavat.

Kun vuodet kuluvat.

Yksi vuosi.

Toinen.

Kolmas.

Ja yhtäkkiä lapsi ei enää tiedä, millaista elämä äidin kanssa olisi ollut.

En väitä, että sijaisperhe olisi paha

Tämä on tärkeä sanoa.

Sijaisvanhemmat voivat olla lapselle valtavan tärkeitä.

He voivat antaa turvallisuutta, rakkautta, rajoja ja kodin.

Minä en halua ottaa lapsiltani pois niitä hyviä asioita, joita he ovat saaneet.

Lapsi saa rakastaa sijaisperhettään.

Ja lapsi saa rakastaa biologista vanhempaansa.

Näiden ei pitäisi olla toisensa poissulkevia asioita.

Lapsen ei pitäisi joutua valitsemaan.

Mutta kuka opettaa lapselle elämän?

Tämä kysymys pysäytti minut viimeistään nyt.

Vanhin lapseni täyttää pian 18 vuotta.

Edessä on aikuisuus.

Oma koti.

Raha.

Sopimukset.

Luottotiedot.

Laskut.

Vastuu.

Itsenäiset päätökset.

Kysyin siirtopalaverissa lapseltani:

"Tiedätkö, mitä luottotiedot tarkoittavat?"

Vastaus pysäytti minut.

Ei ollut opetettu.

Ja silloin mietin:

Jos lapsi on ollut vuosia järjestelmän ja muiden aikuisten vastuulla, kuka opettaa hänelle elämään tarvittavat taidot?

Kuka opettaa tekemään budjetin?

Mitä tarkoittaa vuokrasopimus?

Mitä tapahtuu, jos lasku jää maksamatta?

Mitä luottotiedot tarkoittavat?

Miten haetaan asuntoa?

Miten pidetään huolta omasta taloudesta?

Miten tunnistetaan hyväksikäyttö?

Miten sanotaan ei?

Miten pyydetään apua?

Miten rakennetaan oma tulevaisuus?

Lapsen oikeus ei ole vain oikeus tulla hoidetuksi

Minusta lapsen oikeudet eivät voi tarkoittaa vain sitä, että lapsella on turvallinen paikka asua.

Turvallinen koti on valtavan tärkeä.

Mutta yhtä tärkeää on valmistaa lasta siihen päivään, kun hän lähtee siitä kodista.

Lastensuojelulainsäädäntö sisältää lapsen asemaa, koulutusta ja itsenäistymistä koskevia velvoitteita ja tukimuotoja.

Finlex

Silti minun kysymykseni vanhempana on:

Näkyykö lapsen tulevaisuus käytännössä riittävästi?

Vai keskitymmekö liikaa siihen, miten lapsi pärjää tänään?

Entä huomenna?

Entä 18-vuotiaana?

Entä 25-vuotiaana?

Ja tässä minä palaan itseeni

Minä en ollut täydellinen äiti.

Minulla oli omat ongelmani.

Olen tehnyt virheitä.

Olen tehnyt myös asioita, joita kadun.

En halua kirjoittaa historiaani uusiksi.

Mutta yksi asia on minulle tärkeä:

Huono vanhemmuuden vaihe ei poista ihmisestä vanhemmuutta.

Ihminen voi olla rikki ja silti rakastaa lastaan.

Ihminen voi olla huonoimmassa elämäntilanteessaan ja silti tarvita mahdollisuuden rakentaa itsensä uudelleen.

Minä tarvitsin sitä mahdollisuutta.

Ja ehkä lapseni tarvitsivat myös sitä, että heidän äitiään olisi autettu pysymään heidän elämässään.

Siksi tämä on minulle mielipidekirjoitus

En sano:

"Kaikki lastensuojelu toimii näin."

En sano:

"Kaikki sijaisperheet toimivat näin."

Enkä sano:

"Minä olin aina oikeassa."

Sanon:

Tämä tapahtui minun elämässäni.

Näin minä koin sen.

Ja nyt, kun katson vuosia taaksepäin, minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Miksi yhteydenpitoa ei tuettu silloin, kun olin itse liian rikki siihen?

Miksi minun oli niin vaikea saada omaa ääntäni kuuluviin?

Milloin minulle olisi pitänyt kertoa tulevista päätöksistä?

Miten lapsen ja vanhemman suhdetta arvioitiin?

Miten lapsen oma mielipide huomioitiin?

Kuka varmisti, ettei lapsi menettänyt suhdettaan biologiseen vanhempaansa?

Ja kaikkein tärkeimpänä:

Kuka katsoo lastensuojelussa lapsen koko elämän mittaista tarinaa?

Ei vain tätä päivää.

Ei vain seuraavaa sijoituspaikkaa.

Ei vain seuraavaa palaveria.

Vaan sitä lasta, joka jonain päivänä seisoo yksin omassa keittiössään ensimmäisen vuokrasopimuksen kanssa.

Ja miettii:

"Miten minä osaan tämän kaiken?"

Minä kirjoitan tästä nyt ääneen.

En siksi, että haluaisin repiä vanhoja haavoja auki.

Vaan siksi, että ehkä joku toinen vanhempi tunnistaa tästä itsensä.

Ehkä joku tällä hetkellä istuu yksin keittiön pöydän ääressä ja ajattelee olevansa huono ihminen.

Ehkä joku on niin väsynyt, ettei enää jaksa taistella.

Ja jos se olet sinä, haluan sanoa yhden asian:

Älä anna yhden elämäsi vaikeimman vaiheen määrittää koko tarinaasi.

Vanhemmuus voi rikkoutua hetkeksi.

Ihminen voi rikkoutua.

Elämä voi mennä täysin väärään suuntaan.

Mutta joskus ihminen rakentaa itsensä uudelleen.

Minä olen rakentanut.

Ja siksi minä kirjoitan nyt.

Minun ääneni kuuluu.

Ei täydellisenä.

Ei kiillotettuna.

Vaan rehellisenä.

Laulu joka kantoi

Tämä on minun kokemukseni.

Ja tämä on keskustelu, jonka toivon meidän uskaltavan käydä.