Näkymätön oppilas

Opettaja kirjoitti liitutaululle.

Liitu narskui taulua vasten, mutta minä en kuunnellut sanoja. Katselin, kuinka valkoinen pöly leijaili ikkunasta tulevassa valossa. Mietin, miksi opettajalla oli tänään eri paita kuin eilen. Mietin, miksi luokan kello tikitti niin kovaa. Mietin, kuuliko kukaan muu sen samalla tavalla kuin minä.

Yritin kuunnella.

Oikeasti yritin.

Puristin kynää kädessäni ja päätin, että nyt keskityn. Mutta mitä enemmän yritin pitää ajatuksista kiinni, sitä kauemmas ne karkasivat. Ne sinkoilivat kuin linnut, joita en saanut pysähtymään.

Kun opettaja sanoi: “Ottakaa kirjat esiin ja tehkää tehtävät sivulta 42”, muut avasivat kirjansa heti.

Minä jäin miettimään, sanoiko hän 42 vai 24.

Sitten mietin, mikä tehtävä piti tehdä.

Sitten huomasin, että muut olivat jo aloittaneet.

Katsoin vieressä istuvan kynän liikettä ja yritin päätellä siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Toivoin, ettei kukaan huomaisi, että olin pudonnut kärryiltä jo ensimmäisen lauseen jälkeen.

En halunnut nostaa kättä.

En halunnut kysyä.

En halunnut, että kukaan huomaisi.

Niinpä olin hiljaa.

Opin hyvin varhain, että näkymättömänä oleminen tuntui turvallisemmalta kuin väärässä oleminen.

Kun muut lapset tekivät läksyt koulun jälkeen, minä tuijotin tehtäväkirjaa pitkään. En siksi, etten olisi halunnut tehdä niitä. Halusin. Halusin onnistua yhtä paljon kuin muutkin. Mutta en tiennyt, mistä aloittaa.

Yksi tehtävä tuntui vuorelta.

Avasin kirjan, suljin sen, avasin uudelleen ja huomasin miettiväni aivan muuta. Joskus aloitin viimeisenä iltana. Joskus unohdin koko läksyn. Joskus etsin kynää puoli tuntia ja löysin sen taskustani.

Ja joka kerta ajattelin saman ajatuksen:

“Miksi tämä on kaikille muille niin helppoa?”

Kukaan ei silloin osannut vastata siihen. Minäkään en osannut.

Ajattelin olevani laiska.

Tyhmä.

Huolimaton.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärsin, ettei pieni tyttö ollut mitään niistä. Hänen mielensä huomasi kaiken yhtä aikaa: liidun pölyn, kellon äänen, ikkunasta lentävän linnun, opettajan ilmeen ja oman sydämensä sykkeen. Samalla hänen piti yrittää oppia, muistaa ja keskittyä.

Ja kaiken tämän taustalla oli vielä toinen maailma — koti, jossa piti jatkuvasti tarkkailla ääniä, ilmeitä ja tunnelmia.

Se on paljon pyydetty keneltä tahansa lapselta.

Silti kukaan ei nähnyt sitä taistelua. He näkivät vain tytön, joka unohti kynänsä. Tytön, jonka penaali katosi taas. Tytön, joka tuijotti ikkunasta ulos ja näytti haaveilevalta.

Mutta kukaan ei nähnyt, kuinka kovasti hän yritti näyttää siltä, että kaikki oli hyvin.

Koulun jälkeen aloin kävellä kotiin. Jokaisella askeleella tiesin olevani lähempänä paikkaa, jossa piti taas tarkkailla ääniä, ilmeitä ja tunnelmia. Ehkä siksi koulu ei koskaan tuntunut pelkästään koululta.

Se oli myös hengähdystauko.

Paikka, jossa sain hetken olla poissa pelosta, vaikka sielläkin olin usein se tyttö, joka jäi vähän jälkeen muista.

Nyt aikuisena haluaisin istua hetkeksi sen pienen tytön viereen ikkunan ääreen ja sanoa hänelle:

Sinussa ei ollut mitään vikaa. Sinä et ollut laiska etkä tyhmä. Sinä olit lapsi, joka yritti selvitä kahdesta maailmasta yhtä aikaa.