Se puhelu, jota odotin

Yksi lapsuuteni ensimmäisistä muistoista rohkeudesta ei ollut sankaritarina.


Se oli pelkoa.


Muistan isäpuolen.


Muistan huudon, joka tuntui tulevan kaikkialta yhtä aikaa.


Muistan rikkoutuneiden astioiden sirpaleet lattialla. Ne kimaltelivat valossa kauniisti, vaikka hetki ei ollut kaunis.


Muistan jääkaapin ovessa olleet lommot. Katselin niitä myöhemmin pitkään ja mietin, miten metalli voi mennä niin syvälle sisään.


Ja muistan äitini.


Hän itki. Hän voihki. Hänen äänensä kuulosti sellaiselta, etten ollut koskaan ennen kuullut sitä.


Minä olin vielä lapsi.


Mutta sillä hetkellä en ehtinyt olla lapsi.


Tartuin valurautaiseen paistinpannuun. Muistan sen painon käsissäni. Se tuntui liian raskaalta minulle, mutta puristin sitä silti niin kovaa kuin pystyin. Huusin niin kovaa, että kurkkuun sattui.


En huutanut siksi, että olisin ollut rohkea. Huusin, koska halusin hänen lopettavan. Halusin, että ääni loppuu, että äidin itku loppuu, että koti muuttuu taas tavalliseksi.


Muistan sydämeni hakkaavan niin kovaa, että luulin kaikkien kuulevan sen. Muistan seisoneeni siinä paistinpannu käsissäni ja uskoneeni hetken, että pieni tyttö voisi pysäyttää aikuisen miehen.


Kun ymmärsin, etten pystynyt siihen, juoksin ulos.


Paljain jaloin.


Nokkosten läpi.


Muistan kosteuden nurmikossa, mutta en kipua. Muistan hengityksen, joka vinkui rinnassa, ja sen, miten maailma muuttui juostessa epätarkaksi.


Juoksin naapuritalolle soittamaan poliisit. Minulla ei ollut suunnitelmaa. Tiesin vain yhden asian: äiti piti pelastaa.


Se oli lapsen ratkaisu. Mutta se oli ainoa, jonka osasin.


---


Vuosia myöhemmin olin toisessa tilanteessa.


Tällä kertaa joku kävi minuun käsiksi.


Muistan sen hetken. Muistan kehoni jähmettymisen ja sen tutun tunteen, että aika hidastui. Ja muistan odotuksen.


Odotin, että nyt joku tekisi sen, minkä minä olin kerran tehnyt. Odotin, että joku näkisi. Odotin, että joku pysäyttäisi tilanteen. Odotin ennen kaikkea, että äiti soittaisi apua.


Minun muistossani sitä puhelua ei tullut.


En kirjoita tätä syyttääkseni. Kirjoitan tämän siksi, että näin minä sen lapsena ja myöhemmin nuorena koin. Muistot eivät ole oikeussaleja. Ne ovat sydämeen jääneitä kokemuksia.


Nuo kaksi muistoa elävät rinnakkain mielessäni.


Ensimmäisessä minä juoksen pelastamaan äitini.


Toisessa minä odotan, että joku pelastaisi minut.


Lapsena en ymmärtänyt, miksi asiat menivät niin. Ajattelin vain, että jos minä pystyin juoksemaan nokkosten läpi äidin vuoksi, miksei kukaan juokse minun vuokseni.


Aikuisena ymmärrän enemmän. Ymmärrän, että äitini kantoi omia pelkojaan, omia haavojaan ja ehkä myös omaa voimattomuuttaan. Ymmärrän, että ihminen voi olla niin peloissaan, ettei hän enää tiedä, miten toimia.


Mutta pieni tyttö minussa ei ymmärtänyt sitä.


Hän tiesi vain yhden asian.


Hän odotti.


Ja odotti.


Ja odotti vielä hetken.


Kun apua ei tullut, jokin hänen sisällään muuttui. Se ei tapahtunut äänekkäästi. Se tapahtui hiljaa, syvällä sydämessä.


Ehkä juuri silloin opin sen tavan, joka seurasi minua pitkään aikuisuuteen asti:


Jos jotain pahaa tapahtuu, selviydyn itse.


Kannoin sitä lausetta mukanani vuosia. Se auttoi minua pysymään pystyssä, mutta samalla se teki avun pyytämisestä lähes mahdotonta. Opin nielemään pelon, kivun ja hädän ennen kuin ne ehtivät muuttua sanoiksi.


Vasta paljon myöhemmin opin jotakin tärkeää. Opin, ettei kaiken tarvitse olla yhden ihmisen harteilla. Opin, ettei avun pyytäminen tee ihmisestä heikkoa. Ja opin, että kaikkein vahvinkin ihminen saa joskus huutaa apua.


Kun ajattelen sitä paljain jaloin juossutta tyttöä tänään, haluaisin pysäyttää hänet hetkeksi, ottaa hänen kylmät kätensä omiini ja sanoa:


Sinun ei olisi koskaan pitänyt kantaa aikuisten hätää yksin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tietoa kirjoittajasta

Miksi aloitin tämän blogin

Laulu joka kantoi