Se yö, jolloin äiti pelasti minut

On iltoja, jotka muuttavat ihmisen elämän.

Tämä oli sellainen.

Olin niin väsynyt. En enää nähnyt valoa. Abortin jälkeen suru, syyllisyys ja tyhjyys olivat kasvaneet niin suuriksi, etten osannut kuvitella huomista.

Muistan ajatuksen, joka tuntui silloin lohdulliselta:

“Ehkä kipu loppuu, jos minun ei enää tarvitse kantaa sitä.”

Se ei ollut halu kuolla. Se oli epätoivoinen toive siitä, että tuska lakkaisi hetkeksi.

Kirjoitin pitkän kirjeen äidilleni. Sellaisen, jonka uskoin hänen lukevan vasta sitten, kun en enää pystyisi selittämään mitään. Muistan sanat paperilla, käden tärinän ja sen tunteen, että jätin hyvästejä jollekin, mitä en enää uskonut saavani takaisin.

Lähdin ulos. Muistan illan hiljaisuuden ja sen oudon rauhan, joka tulee joskus silloin, kun ihminen on liian uupunut pelätäkseen. Ajattelin vain, että kohta kaikki olisi ohi.

En tiennyt, että samaan aikaan elämä teki vielä yhden päätöksen puolestani.

Joku soitti äidilleni ja kysyi, missä minä olin. Se yksi puhelu muutti kaiken.

Äitini lähti etsimään minua. Myöhemmin sain kuulla, että hän löysi minut ja vei sairaalaan. Minä en muista siitä mitään. Muistan vasta seuraavan hetken.

Herään.

Kaikki tuntuu vieraalta. Suussa on karvas maku ja huoneessa outo valo. En ymmärrä heti, missä olen.

Ensimmäinen ajatukseni ei ollut minä. Ensimmäinen kysymykseni oli:

“Missä J on?”

Hän oli ollut kanssani sinä iltana. Olin enemmän huolissani hänestä kuin itsestäni. En vielä silloin edes ymmärtänyt, kuinka lähellä olin ollut menettää oman elämäni.

Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä oli tapahtunut. Äitini oli pelastanut minut.

Se sama nainen, jonka kanssa olimme joskus törmänneet toisiimme. Se sama nainen, jonka kanssa olimme kantaneet omia haavojamme. Sinä yönä hän ei ollut vain äitini. Sinä yönä hän oli ihminen, joka ei luovuttanut. Hän tuli hakemaan minut takaisin elämään.

Olen miettinyt tätä lukemattomia kertoja.

Entä jos sitä puhelua ei olisi tullut?

Entä jos äiti ei olisi lähtenyt etsimään minua?

Entä jos hän olisi ollut liian myöhässä?

Silloin tätä kirjoitusta ei olisi olemassa. En olisi saanut nähdä lapsiani kasvamassa. En olisi tavannut miestäni. En olisi oppinut antamaan anteeksi. En olisi koskaan saanut tietää, että onnellisuus voi vielä löytää minut.

Siksi haluan sanoa tämän ääneen:

Kiitos, äiti.

Sinä pelastit henkeni. Et vain sinä yönä, vaan myös siksi, että annoit minulle mahdollisuuden nähdä, että kaikkein pimeimmänkin yön jälkeen voi vielä koittaa aamu.

Ja tänään, kun kirjoitan tätä, ymmärrän jotakin, mitä en silloin voinut ymmärtää.

Se pieni tyttö, joka oli joskus juossut paljain jaloin hakemaan apua äidilleen, oli sinä yönä itse se lapsi, jota äiti tuli pelastamaan.

Elämä oli piirtänyt ympyrän.

Ja tällä kertaa minä en jäänyt yksin. 🩷