Vuosi, jolloin kaikki vietiin

Jos joku kysyisi minulta, mikä oli elämäni raskain vuosi, en joutuisi miettimään pitkään.

Vuosi 2013.

Vuosi, jolloin tuntui, että kaikki, mitä olin yrittänyt rakentaa, hajosi samaan aikaan.

Olin vielä nuori, mutta tunsin itseni jo vanhaksi. Sellaiseksi ihmiseksi, joka oli elänyt enemmän pelkoa kuin turvaa.

---

Väkivalta ei enää ollut vain huutoja.

Se oli käsi kaulalla.

Se oli hengitys, joka katkesi.

Se oli lasten silmät.

Se oli hetki, jolloin ymmärsin, että minä voin kuolla. Ei vertauskuvallisesti. Oikeasti.

Muistan ajatuksen, joka välähti mielessäni sekunnin murto-osaksi: lapset näkevät tämän. Se pelotti enemmän kuin oma kuolema.

Kun siitä selvittiin, maailma ei pysähtynyt kysymään:

“Miten sinä voit?”

Se alkoi kysyä papereita, selvityksiä, palavereita ja arvioita. Istuin huoneissa, joissa puhuttiin minusta kuin tapauksesta samalla kun yritin ymmärtää, että olin juuri ollut hengenvaarassa.

Minä olin hengissä.

Mutta kukaan ei osannut hoitaa sitä osaa minusta, joka oli kuollut sisältä.

---

Sitten tulivat päätökset.

Lapset vietiin turvaan.

Tänäkin päivänä tiedän, miksi niin tehtiin. Äitinä ymmärrän päätöksen järjellä. Mutta tieto ei poista tunnetta.

Kun koti hiljeni, hiljeni myös osa minusta. Jokainen huone muistutti siitä, kuka sieltä puuttui. Lasten vaatteet olivat kaapissa. Pienet kengät eteisessä. Lelut paikoillaan. Äänet eivät.

Kuljin heidän huoneidensa ohi kuin aave. Välillä pysähdyin oviaukkoon ja odotin hetken kuulevani jonkun kutsuvan minua äidiksi. Hiljaisuus vastasi joka kerta samalla tavalla.

Äiti ilman lapsiaan on suru, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se tuntuu kehossa asti, kuin syli olisi yhtä aikaa tyhjä ja kipeä.

---

Moni näki vain sen, että minä romahdin. Harva kysyi, miksi. Harva näki vuosien väkivallan, lapsuuden pelon ja sen, että olin yrittänyt selvitä aivan liian pitkään yksin.

Minua katsottiin usein kuin olisin ollut ongelma. Minä olin todellisuudessa ihminen, joka oli menettänyt lähes kaiken.

Ja ehkä kaikkein raskainta oli se, että aloin itsekin hetkittäin uskoa olevani pelkkä ongelma.

---

Olisin voinut luovuttaa. Ja uskon, että osa minusta halusikin. Ei siksi, etten olisi rakastanut elämää, vaan siksi, että kipu oli hetkittäin suurempi kuin toivo.

Mutta jossakin syvällä eli vielä pieni ääni. Sama ääni, joka oli laulanut koulumatkat. Sama ääni, joka oli rukoillut iltaisin mummon vieressä.

Se kuiskasi:

“Nouse vielä kerran.”

En tiennyt silloin, että nousisin vielä kymmeniä kertoja. En tiennyt, että vuosien päästä johtaisin työpaikkaa, löytäisin vastauksia, oppisin jälleen nauramaan ja kirjoittaisin omaa tarinaani.

Tiesin vain tämän päivän.

Ja tänä päivänä minun tehtäväni oli hengittää.

Vain hengittää.

---

Jos voisin kävellä takaisin vuoteen 2013 ja istua sen nuoren naisen viereen, en sanoisi hänelle:

“Kaikki järjestyy.”

Silloin se olisi kuulostanut valheelta.

Ottaisin ehkä vain hänen kätensä omaani ja sanoisin:

“Sinä et vielä tiedä sitä, mutta tämä ei ole tarinasi loppu. Sinä tulet vielä rakastamaan. Sinä tulet vielä rakentamaan. Sinä tulet vielä olemaan äiti lapsillesi. Sinä tulet vielä löytämään itsesi. Ja jonain päivänä sinä katsot tätä vuotta silmiin ilman häpeää — et siksi, että se olisi ollut pieni asia, vaan siksi, että sinä selvisit siitä.”

Ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässään tuo nuori nainen uskaltaisi itkeä jonkun sylissä. Ei siksi, että olisi heikko, vaan siksi, ettei hänen enää tarvitsisi kantaa kaikkea yksin.

Kun katson vuotta 2013 nyt, en näe vain romahdusta. Näen myös hetken, jolloin selviytyminen alkoi muuttua hitaaksi elämäksi. Ja vaikka tie oli pitkä, juuri siitä vuodesta alkoi matka takaisin itseeni.