Veljeni

Veljeni syntyi vuonna 1995.

Hän tuli maailmaan keskelle perhettä, joka oli jo valmiiksi rikki.

Äiti on kertonut, että hänellä oli yhdeksän kuukauden koliikki. Yhdeksän kuukautta itkua, valvomista ja väsymystä. Olen miettinyt usein, kuinka paljon yksinäisyyttä niin pienen vauvan elämään mahtui jo ennen kuin hän osasi sanoa sanaakaan.

Minä olin silloin lapsi. En ymmärtänyt, että veljeni tarvitsi enemmän syliä, enemmän turvaa ja enemmän rauhaa kuin mitä elämä osasi meille antaa.

Muistan hänet vilkkaana poikana. Hänellä oli aina paljon asiaa. Hän saattoi jutella tuntemattomille ihmisille kuin vanhoille ystäville. Hän hymyili leveästi ja teki asioita omalla tavallaan. Hänessä oli jotakin valoisaa, vaikka ympärillä oli paljon varjoja.

Meidän suhteemme oli pitkään kuin tuli ja bensiini.

Me tapeltiin paljon. Joskus niin rajusti, että verta tuli. Olimme sisko ja veli, mutta samalla kuin kaksi lasta, jotka yrittivät selvitä omista haavoistaan. Emme osanneet kohdata toisiamme lempeästi.

Yksi muisto on jäänyt mieleeni kirkkaana. Veljeni pelasi pleikkaria. Minä ärsytin häntä tahallani, koska halusin huomiota. Hän suuttui, tarttui pöydällä olleeseen puiseen tulppaanikukkaan ja heitti sen minua kohti. Se osui päähäni ja jäi hetkeksi pystyyn hiusrajaani. Tänään muisto tuntuu melkein absurdilta, mutta silloin se oli meille tavallinen riita. Sellaisia me olimme – kaksi lasta, joilla ei ollut vielä sanoja tunteilleen.

Veljelle huudettiin paljon. Muistan sen äänen. Muistan, kuinka helposti hän joutui silmätikuksi. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että hänen levottomuutensa saattoi olla myös hätähuuto. Hän ei ehkä osannut pyytää apua muuten.

Aikuisuudessa jokin alkoi muuttua. Huomasin katsovani veljeäni uudella tavalla. En enää nähnyt hänessä vain sitä poikaa, jonka kanssa olin tapellut. Näin miehen, joka kantoi mukanaan paljon tunnelukkoja ja paljon kipua.

Monena hetkenä olin hänen tukenaan. Kuuntelin. Rohkaisin. Yritin olla se turvallinen ihminen, jota emme lapsina aina saaneet toisillemme olla. Ja samalla hän oli minulle tärkeä muistutus siitä, että ihminen voi muuttua ja kasvaa, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka vaikeat.

Veljessäni on aina ollut jotakin poikkeuksellisen sisukasta. Hän on kaatunut monta kertaa, mutta noussut ylös yhä uudelleen. Se ei ole tapahtunut näyttävästi eikä helposti. Se on ollut hiljaista selviytymistä, päivä kerrallaan. Juuri siksi ihailen häntä.

Kun annoin hänen lukea tulevan kirjani alkutekstiä, näin hänen silmissään liikkeen. Hän yritti pidätellä itkua, mutta lopulta kyyneleet tulivat. Minä halasin häntä ja kiitin siitä, että hän uskalsi näyttää tunteensa. Siinä hetkessä näin jotain, mitä en ollut lapsena osannut nähdä: minun pikkuveljeni oli vahva juuri siksi, että hän uskalsi tuntea.

Me emme voi muuttaa menneisyyttämme. Emme voi antaa takaisin niitä vuosia, jolloin olisimme tarvinneet enemmän turvaa. Mutta voimme tehdä jotakin muuta. Voimme katsoa toisiamme tänään lempeämmin kuin eilen.

Veljeni opetti minulle, ettei ihmistä saa määritellä hänen huonoimpien vuosiensa perusteella. Ihmisessä on aina enemmän kuin hänen virheensä, enemmän kuin hänen haavansa. Hänessä on myös sitkeys, huumori, lämpö ja kyky jatkaa eteenpäin silloinkin, kun elämä on ollut raskasta.

Kun ajattelen häntä nyt, en ajattele ensimmäisenä riitoja. Ajattelen leveää hymyä, loputonta puhetulvaa ja sitä hetkeä, kun hän itki ja antoi minun halata itseään.

Siinä halauksessa oli enemmän rakkautta kuin monessa ääneen sanotussa lauseessa.

Ja ehkä juuri siksi uskon, että meidän tarinamme ei päättynyt siihen, miten rikkinäisiä olimme lapsina. Se jatkuu siitä, että opettelemme aikuisina olemaan toisillemme sisar ja veli – vihdoin oikeasti.