laulu joka kantoi

Minun elämässäni musiikki on ollut paljon enemmän kuin taustamelua. Se on ollut turvapaikka. Kun maailma ympärillä tuntui liian kovalta, laitoin kuulokkeet korville ja annoin laulun kantaa hetken puolestani. Joskus sanat sanoivat ääneen sen, mitä en itse osannut sanoa. Joskus pelkkä melodia muistutti, että hengitän yhä. Lapsena keräilin Spice Girls -julisteita ja cd-levyjä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun “Viva Forever” soi ja sanat tuntuivat samaan aikaan haikeilta ja lohdullisilta. En silloin ymmärtänyt kaikkea, mistä kappale kertoi, mutta ymmärsin tunteen. Jokin siinä laulussa kosketti pientä tyttöä syvältä. Kotona musiikki tuli kahdesta eri maailmasta. Isäni vinyylilevyistä periytyivät rock ja metalli. Muistan levyjen kannet, ne hieman pölyiset pahvit ja sen ritinän, joka kuului ennen kuin musiikki alkoi. Sieltä tulivat säröiset kitarat, raskaat riffit ja tunne siitä, että musiikissa saa olla voimaa ja pimeyttäkin. Myöhemmin löysin niiden kautta esimerkiksi Metallican, Scorpions,...

Tämän tekstin kirjoittaminen jännittää enemmän kuin mikään pitkään aikaan. En ole koskaan ollut hyvä aloittamaan asioita “näkyvästi”. Olen kirjoittanut elämästäni paljon, mutta suurin osa sanoista on jäänyt vihkoihin, tiedostoihin ja sydämeni sisälle. Tänään päätin tehdä jotain toisin. Päätin avata oven ja päästää sanat ulos. Ehkä sinäkin olet joskus tuntenut sen: että sisällä on tarina, joka haluaisi tulla kerrotuksi, mutta et ole ihan varma kenelle tai miksi. En aloita tätä blogia siksi, että elämäni olisi ollut erityisen poikkeuksellinen. Aloitan sen siksi, että tiedän, miltä tuntuu ajatella olevansa yksin omien kokemustensa kanssa. Olen ollut lapsi, joka pelkäsi. Nuori, joka etsi paikkaansa. Äiti, joka rakasti enemmän kuin osasi sanoiksi pukea. Nainen, joka murtui, nousi uudelleen ja opettelee yhä katsomaan itseään lempeydellä. Matkani ei ole ollut suora. Siihen on mahtunut valoa ja varjoa, menetyksiä ja uusia alkuja, häpeää ja toivoa. Pitkään ajattelin, että vaikeista asioista pit...

 Hei, olen Janica. Synnyin vuonna 1990, ja elämäni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Olen äiti, puoliso, työntekijä ja kirjoittaja – ihminen, joka on oppinut, että valo voi löytyä myös kaikkein pimeimpien vuosien jälkeen. Kirjoitan blogia Laulu joka kantoi, koska uskon sanojen voimaan. Olen kantanut mukanani tarinoita lapsuudesta, rakkaudesta, menetyksistä, mielenterveydestä, ADHD, työelämästä ja toipumisesta. Pitkään ne elivät vain muistikirjoissa ja sydämeni sisällä. Nyt haluan antaa niille äänen. Tämä blogi ei ole paikka kiiltokuville. Täällä saa olla keskeneräinen, väsynyt, toiveikas, vahva ja hauras yhtä aikaa. Kirjoitan rehellisesti niistä hetkistä, jolloin elämä on tuntunut raskaalta, mutta myös niistä pienistä asioista, jotka ovat pitäneet minut kiinni elämässä: hyvänyön haleista, metsän hiljaisuudesta, musiikista, kahvikupista ja ihmisistä, jotka ovat rakastaneet minua silloinkin, kun en itse osannut rakastaa itseäni. Minussa asuu myös pieni rock-sielu. Nahkatakk...