Uusi alku, vanha painajainen

Kun juomiseni loppui, ajattelin että pahin oli takana. Kuvittelin, että kun alkoholi poistuu elämästäni, elämä alkaa vähitellen korjata itseään. En vielä ymmärtänyt, että lopettaminen oli vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen oli kohdattava kaikki se kipu, jonka olin yrittänyt vaientaa.

Sain uuden asunnon ja tein päätöksen sydämelläni, en järjelläni. Muutin liian suureen asuntoon, koska uskoin lasten palaavan kotiin. Halusin heille huoneet, sängyt ja paikan, jossa he voisivat taas olla turvassa. Rakensin mielessäni tulevaisuutta, jossa he juoksisivat käytävällä ja koti täyttyisi jälleen äänistä.

Todellisuus oli toinen. Minulla ei ollut luottotietoja. Rahaa oli niin vähän, että elin usein pussikeitoilla ja laskin senttejä kaupassa. Muistan iltoja, jolloin söin halvinta mahdollista ruokaa ja mietin samalla, miten voisin näyttää lapsille äidiltä, joka jaksaa.

Kaikkein raskainta oli yrittää olla läsnä tapaamisissa, kun olin itse henkisesti täysin rikki. Lapset kävivät luonani perhetyöntekijöiden läsnä ollessa. Istuin samassa huoneessa omien lasteni kanssa ja tunsin olevani näkymätön. Halusin halata heitä, jutella heille ja olla heidän äitinsä, mutta sisälläni oli niin paljon surua ja häpeää, etten aina jaksanut olla aidosti läsnä siinä hetkessä.

Silloin minut leimattiin huonoksi äidiksi. Se sana osui syvemmälle kuin mikään muu. Kukaan ei nähnyt sitä äitiä, joka itki öisin ikävää, säästi ruoasta maksaakseen lasten tapaamismatkoja ja kantoi mukanaan jatkuvaa pelkoa siitä, ettei enää koskaan saisi mahdollisuutta korjata elämäänsä. He näkivät väsyneen, hiljaisen ja murtuneen ihmisen. Minä näin äidin, joka yritti epätoivoisesti pysyä pystyssä.

Muistan yhden tapaamisen erityisen kirkkaasti. Lapset olivat siinä, aivan lähelläni, ja silti tunsin olevani kilometrien päässä. Katselin heidän kasvojaan ja ajattelin, että rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, mutta rakkaus ei yksin riittänyt tekemään minusta vahvaa sillä hetkellä. Se oivallus särki minut uudelleen.

Uudessa asunnossa oli paljon tyhjää tilaa. Lasten huoneet odottivat, mutta odotus venyi kuukausiksi ja vuosiksi. Jokainen tyhjä sänky muistutti siitä, että olin rakentanut kodin toivolle, joka ei toteutunut silloin kun sitä eniten rukoilin.

Silti juuri siinä kaikkein voimattomimmassa vaiheessa tapahtui jotakin ratkaisevaa. Eräänä päivänä täytin hakemuksen opiskelemaan. Se oli pieni teko, lähes huomaamaton, mutta siinä hetkessä se oli kapina toivottomuutta vastaan. Minulla ei ollut rahaa, ei koulutusta eikä uskoa itseeni, mutta minulla oli vielä yksi ajatus: ehkä elämä ei olekaan ohi.

En tiennyt silloin, että tuo hakemus olisi uuden elämäni ensimmäinen rakennuskivi. En tiennyt, että jonain päivänä minulla olisi työ, oma toimeentulo ja voimaa katsoa menneisyyttä ilman että se nielee minut kokonaan. Tiesin vain, että minun oli yritettävä vielä kerran.

Sitten tapahtui jotakin, mitä en ollut uskaltanut odottaa: sain opiskelupaikan. Kirje tuli postissa ja avasin sen kädet täristen. Minut oli hyväksytty opiskelemaan lähes sadan kilometrin päähän. Muistan istuneeni pitkään hiljaa paperi käsissäni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tulevaisuus välähti mielessäni mahdollisuutena eikä pelkkänä pelkona.

Samaan aikaan lasten isä tuli takaisin elämääni tavalla, joka tuntui silloin pelastukselta. Hän puhui yhteisestä arjesta, tuesta ja siitä, ettei minun tarvitsisi selvitä yksin. Olin väsynyt, yksinäinen ja epätoivoisen valmis uskomaan, että ehkä tämä olisi tie takaisin tavalliseen elämään. Niinpä muutin hänen kanssaan.

Ajattelin, että voisin opiskella, rakentaa elämääni uudelleen ja olla samalla lähempänä lapsia. Halusin niin kovasti uskoa siihen, että uusi alku oli viimein mahdollinen. Mutta vaikka osoite muuttui, vanha painajainen ei jäänyt taakse. Se muutti mukana.

Jälkeenpäin ymmärrän, etten muuttanut vain asuntoon. Muutin toivon varaan. Kun ihminen on tarpeeksi murtunut, hän tarttuu helposti siihen käteen, joka lupaa turvaa. En silloin vielä tiennyt, kuinka paljon matkaa minulla oli jäljellä ennen kuin oppisin seisomaan omilla jaloillani.