Rakasta minua niin, etten enää pelkäisi

Kuusitoistavuotiaana ihminen näyttää ulospäin melkein aikuiselta.

Minäkin näytin.

Hiukset olivat laitetut, meikkiä saattoi olla vähän ja ihmiset puhuivat minulle kuin olisin jo osannut kantaa oman elämäni seuraukset.

Sisältä olin kuitenkin vielä lapsi.

Sama pieni tyttö, joka kuunteli öisin askelia ja yritti päätellä niiden äänestä, oliko turvallista hengittää normaalisti.

Mutta kukaan ei enää nähnyt häntä.

Nyt ihmiset näkivät vain nuoren tytön, jonka pitäisi osata tehdä aikuisen päätöksiä. He odottivat minun tietävän, mikä on oikein, mikä väärin ja ketä kannattaa rakastaa.

En osannut.

Miten olisin voinut?

Kukaan ei ollut koskaan näyttänyt minulle, miltä turvallinen rakkaus näyttää. Minä tiesin vain, miltä pelko näyttää. Tiesin, miltä tuntuu odottaa oven avautumista sydän kurkussa. Tiesin, miltä tuntuu yrittää olla niin kiltti, ettei kukaan suuttuisi.

Kun joku osoitti minulle huomiota, en osannut kysyä:

“Onko tämä ihminen minulle hyvä?”

Kysyin aivan toista:

“Jääkö hän?”

Se on valtava ero.

Turvallisesti kasvanut ihminen etsii kumppania.

Turvaton lapsi etsii pelastajaa.

En tiennyt sitä silloin. Luulin etsiväni rakkautta. Todellisuudessa etsin paikkaa, jossa minun ei tarvitsisi enää olla yksin.

Kun elämässä on ollut vähän syliä, pienikin lämpö tuntuu kodilta. Vaikka se ei olisi koti. Vaikka se satuttaisi. Vaikka se veisi enemmän kuin antaisi.

Minä jäin.

Yhä uudelleen.

Koska lähteminen tuntui pelottavammalta kuin jääminen. Yksinäisyys oli minulle tutumpaa kuin turva, ja ihminen palaa helposti siihen, minkä hän tuntee, vaikka se satuttaisi.

Sellaisia jälkiä lapsuus jättää.

Ne eivät näy iholla.

Ne näkyvät valinnoissa.

Minä en ollut heikko. Olin ihminen, joka ei ollut koskaan saanut oppia, että rakkauden kuuluu tuntua turvalliselta, kevyeltä ja levolliselta.

Joskus katson taaksepäin ja mietin sitä kuusitoistavuotiasta tyttöä. Moni tuomitsisi hänet. Moni kysyisi, miksi hän jäi, miksi hän luotti ja miksi hän antoi anteeksi niin monta kertaa.

Mutta minä en kysy enää niitä kysymyksiä.

Minä kysyn aivan toisen:

Kuka olisi opettanut hänelle parempaa?

Ei kukaan.

Hän teki parhaansa sillä ymmärryksellä, joka hänellä silloin oli. Ja joskus se paras ei riitä suojelemaan. Silti se oli hänen paras yrityksensä tulla rakastetuksi.

Vuosia myöhemmin ihmiset katsoivat elämäni päätöksiä. He näkivät lopputulokset, paperit, virheet ja seuraukset. Harva näki sitä pientä tyttöä, joka seisoi jokaisen päätöksen takana.

Hän oli edelleen siellä.

Kasvanut.

Väsynyt.

Mutta yhä sama sydän rinnassaan.

Ja vieläkin hän toivoi samaa asiaa kuin lapsena:

“Olisipa joku, jonka kanssa voisin viimein olla turvassa.”

Kun luen tätä nyt aikuisena, haluaisin mennä sen kuusitoistavuotiaan tytön luo, ottaa hänen kasvonsa käsiini ja sanoa hänelle lempeästi:

Sinun ei tarvitse ansaita rakkautta jäämällä sinne, missä sydämesi pelkää.