Suljetut ovet

Suljetulla osastolla aika kulki eri tavalla.

Ovet olivat lukossa.

Käytävällä kuului avainten kilahdus monta kertaa päivässä, ja jokainen ääni muistutti siitä, etten voinut lähteä milloin halusin. Päivät toistuivat samanlaisina: lääkkeet, ruokailut, tarkastukset, hiljaiset käytävät ja seinäkello, joka tuntui tikittävän hitaammin kuin missään muualla.

Hiljaisuus oli siellä erilaista. Se ei ollut rauhallista hiljaisuutta, vaan sellaista, jossa jokainen huokaus, askel ja oven sulkeutuminen tuntui kuuluvan liian kovaa.

En ollut siellä siksi, että olisin halunnut olla.

Olin siellä, koska en enää ollut turvassa itseltäni.

Masennus oli vienyt minulta lähes kaiken: voimat, ilon ja uskon siihen, että elämä voisi joskus vielä tuntua hyvältä. Aamuisin oli raskasta avata silmät, koska mikään seuraavassa päivässä ei tuntunut odottamisen arvoiselta.

Osastolla ymmärsin nopeasti, etten ollut siellä yksin. Siellä oli paljon nuoria, melkein minun ikäisiäni. Jokaisella oli oma tarinansa, oma kipunsa ja oma tapansa yrittää selvitä siitä.

Muistan yhden nuoren erityisen selvästi. Hän vietti päivänsä sängyn alla. Jopa ruoka tuotiin hänelle sinne. Se oli hänen turvapaikkansa, paikka jossa maailma ei ehkä tuntunut niin suurelta.

Muistan myös nuoren, joka hakkasi päätään seinään, ja toisen, joka pesi käsiään yhä uudelleen, niin kauan että iho punoitti.

Lapsena olin ajatellut, että mielenterveysongelmat näyttävät aina samanlaisilta. Suljetulla osastolla ymmärsin, ettei se ollut totta. Jokaisen kärsimys näytti erilaiselta. Joku vetäytyi hiljaisuuteen, joku liikkeeseen, joku rituaaleihin. Kaikki yrittivät selviytyä omalla tavallaan.

Minulle tehtiin tutkimuksia. Yksi niistä oli musteläiskätesti. Minulle näytettiin kuvia ja kysyttiin, mitä niissä näin. Muistan vieläkin, miten yritin vastata mahdollisimman normaalisti.

Pelkäsin.

En pelännyt testiä.

Pelkäsin sitä, että minut leimattaisiin lopullisesti sairaaksi. Jos näin kuvassa jotain pelottavaa, en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Sanoin näkeväni jotain tavallista. Ajattelin, että jos vastaan oikein, pääsen nopeammin pois.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei minun olisi tarvinnut esittää vahvempaa kuin olin. Minulla oli todella vaikea masennus. Se ei tehnyt minusta hullua. Se teki minusta ihmisen, joka oli murtunut.

Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni muita voimakkaammin. Eräänä iltana istuin käytävän penkillä ja katselin ympärilleni. Katsoin muita nuoria, lukittuja ovia ja valkoisia seiniä. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleeni nousi ajatus:

“Minä en halua jäädä tänne.”

Se ei ollut ylimielisyyttä. En ajatellut olevani parempi kuin kukaan muu. Ajattelin vain, että jos joskus vielä pääsen näiden ovien ulkopuolelle, haluan rakentaa elämäni uudelleen. Haluan nähdä vielä joskus tavallisen aamun, juoda kahvia omassa kodissa ja tuntea, ettei jokainen päivä ole taistelua hengittämisestä.

Tuo ajatus oli pieni, melkein huomaamaton. Mutta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, uskon sen olleen ensimmäinen kipinä.

Toivo ei ollut vielä palannut kokonaan. Se ei seisonut kirkkaana vierelläni. Mutta se hengitti jälleen — niin hiljaa, että vain minä itse saatoin kuulla sen.

Ja ehkä juuri siitä toipuminen alkoi: ei suuresta päätöksestä, vaan yhdestä hiljaisesta ajatuksesta lukittujen ovien takana.