Päivä, jolloin pysähdyin

Olen miettinyt monta kertaa, mikä ihmisessä oikeastaan murtuu silloin, kun hän ei enää jaksa.

Onko se voima?

Toivo?

Vai se hiljainen usko siihen, että huominen voi olla erilainen kuin tämä päivä?

Kun ajattelen tuota syksyä nyt, en näe yksittäistä kriisiä. Näen pitkän ketjun pieniä hetkiä, joissa ohitin omat rajani yhä uudelleen. Näen ihmisen, joka oli oppinut pärjäämään niin hyvin, ettei enää huomannut olevansa uupunut.

Opiskelin, kävin töissä ja hoidin arjen velvollisuuksia. Ulospäin elämä näytti toimivalta. Sisälläni oli kuitenkin jatkuva tunne siitä, että minun täytyy ansaita paikkani maailmassa olemalla hyödyllinen, ahkera ja vahva.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka armoton olin itseäni kohtaan.

En antanut itselleni lupaa levätä.

En antanut itselleni lupaa olla keskeneräinen.

Enkä juuri koskaan pysähtynyt kysymään, mitä minä oikeasti tarvitsin.

Tuohon aikaan en ollut parisuhteessa. Tapailin ihmisiä, mutta huomasin myöhemmin etsiväni enemmän hyväksyntää kuin yhteyttä. Ajattelin usein, että jos joku näkisi minut kokonaan, hän lähtisi pois.

Se ajatus kertoo enemmän suhteestani itseeni kuin suhteistani muihin.

Kaikkein vaikeinta oli tarkastella omaa äitiyttäni. Muistan ajatelleeni joskus, että nuorimmaisen olisi ehkä helpompi olla isänsä luona. Pitkään häpesin tuota ajatusta.

Nykyään pysähdyn sen äärelle toisella tavalla.

Miksi ajattelin niin?

En siksi, etten olisi rakastanut lastani.

Vaan siksi, että uskoin hänen ansaitsevan jotakin parempaa kuin minä.

Se oli oivallus, joka sattui.

Huomasin, että mittasin omaa arvoani sen kautta, kuinka hyvin jaksoin. Kun voimani vähenivät, tulkitsin sen merkiksi siitä, että olin epäonnistunut ihmisenä.

Siinä ajattelussa ei ollut tilaa inhimillisyydelle.

Muistan yhden hiljaisen illan keittiön pöydän ääressä. En enää yrittänyt ratkaista mitään. Istuin vain paikallani ja katselin ikkunasta ulos.

Jälkikäteen olen ajatellut, että juuri siinä hetkessä tapahtui jotakin tärkeää.

Ensimmäistä kertaa en yrittänyt pakottaa itseäni jaksamaan.

Pysähdyin.

Sairaalan paperit kertovat tapahtuneesta muutamalla lauseella. Minulle merkityksellisempää on se, mitä opin myöhemmin tuosta päivästä.

Opin, että ihminen voi näyttää ulospäin pärjäävältä ja silti olla sisältä hyvin uupunut.

Opin, että jatkuva suorittaminen voi peittää alleen syvän avun tarpeen.

Opin myös, että häpeä kasvaa hiljaisuudessa.

Kun katson tuota nuorta naista nyt, en ajattele hänen olevan heikko. Ajattelen hänen yrittäneen selvitä niillä keinoilla, jotka hänellä silloin oli käytettävissään.

Se on suuri ero.

Myötätunto itseä kohtaan ei tarkoita vastuun pakenemista. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa nähdä oman ihmisyytensä ilman jatkuvaa tuomiota.

Jos voisin sanoa hänelle jotakin nyt, sanoisin:

Sinun arvosi ei riipu siitä, kuinka paljon jaksat kantaa.

Tuo lause tuntuu yksinkertaiselta, mutta minulta meni vuosia ymmärtää se.

Tänään tiedän, ettei tuo päivä ollut elämäni loppu. Se oli hetki, joka pakotti minut katsomaan itseäni rehellisemmin kuin koskaan ennen.

Ehkä todellinen muutos ei alkanut sairaalasta.

Ehkä se alkoi siitä, että aloin ensimmäistä kertaa kysyä itseltäni:

Miten voisin kohdella itseäni samalla lempeydellä kuin kohtelisin ihmistä, jota rakastan?

Siihen kysymykseen vastaan yhä.

Ja ehkä juuri siinä on toipumisen ydin. 🩷