Siskoni

Meitä oli neljä.

Ja oikeastaan meidän tarinamme ei kerro vain meistä kolmesta.

Meitä sisaruksia on neljä.

Veljeni syntyi vuonna 1995.

Hänestä olen kirjoittanut jo oman tarinansa, enkä halua toistaa kaikkea tässä. Mutta en voi myöskään puhua meidän perheestämme mainitsematta häntä.

Ensin minä.

Sitten hän.

Ja myöhemmin kaksi pikkusiskoamme.

Meidän jokaisen paikka perheessä oli erilainen.

Jokainen meistä oppi lapsena omalla tavallaan, mitä tarkoittaa selviytyä.

Ja ehkä juuri siksi meidän sisarussuhteissamme on niin paljon kerroksia.

On asioita, joita vain me neljä ymmärrämme.

Muistoja, joita ei tarvitse selittää.

Hetkiä, joita kukaan muu ei ollut näkemässä.

Ja vaikka elämä on vienyt meitä kaikkia omiin suuntiimme, meillä on edelleen yksi asia, jota emme voi muuttaa:

Me kasvoimme samaan perheeseen.

Samaan kotiin.

Samaan historiaan.

Samoihin ilon ja surun hetkiin.

Minä olen saanut olla isosisko veljelleni, kahdelle nuoremmalle siskolleni ja välillä jotain siltä väliltä.

Ehkä juuri siksi sisarukset ovat minulle niin merkityksellisiä.

Me emme ole aina olleet läheisiä samalla tavalla.

Emme aina ole ymmärtäneet toisiamme.

Emmekä varmasti ole aina osanneet olla toisillemme niitä ihmisiä, joita olisimme tarvinneet.

Mutta silti…

He ovat minun sisaruksiani.

Neljä lasta.

Neljä erilaista persoonaa.

Neljä erilaista selviytymisen tarinaa.

Ja yksi yhteinen alku. 

Kun katson siskojani nyt

Näen kaksi täysin erilaista ihmistä.

Toisen, jonka itsenäisyys näyttää erilaiselta ja jonka elämässä tarvitaan paljon ymmärrystä ja tukea.

Toisen, joka seisoo omilla jaloillaan, kasvattaa kahta poikaa ja näyttää maailmalle tunteensa sellaisina kuin ne tulevat.

En halua enää nähdä heitä vain menneisyytensä kautta.

En halua nähdä heitä vain vaikeuksien kautta.

Haluan nähdä heidät sellaisina kuin he ovat nyt.

Omina itsenään.

Ja samalla tiedän, mistä heidän voimansa on osittain syntynyt.

He ovat joutuneet kokemaan paljon.

Liikaa.

Mutta minä en halua romantisoida selviytymistä.

Lapsen ei kuulu joutua selviytymään.

Lapsen kuuluu saada olla lapsi.

Kaksi aivan erilaista naista – ja sama selviytymisen historia

Kun puhun siskoistani, en halua niputtaa heitä yhdeksi tarinaksi.

Toinen on herkkä, omalla tavallaan itsenäinen ja tarvitsee paljon tukea sekä ymmärrystä ympärilleen. 

Toinen taas on voimakastahtoinen, rohkea, suorasanainen ja sellainen, joka menee vaikka läpi harmaan kiven, jos on jotain päättänyt.

Mutta heitä yhdistää yksi asia.

He ovat joutuneet oppimaan selviytymään aivan liian nuorina.

---

Sisko, joka on oppinut pärjäämään omalla tavallaan

Vuonna 1998 syntynyt siskoni on persoona, jota ei voi määritellä vain sen perusteella, että hänellä on kromosomihäiriö.

Se on yksi osa hänen elämäänsä.

Ei koko hän.

Hän tarvitsee monissa asioissa enemmän tukea, ohjausta ja ymmärrystä kuin moni muu. Mutta samalla hänessä on hämmästyttävän paljon itsenäisyyttä.

Hänellä on oma tahtonsa.

Omat ajatuksensa.

Omat tunteensa.

Oma tapansa olla maailmassa.

Ja ehkä juuri siksi olen joutunut opettelemaan myös itse paljon.

Lapsena minun oli helppo ajatella:

“Minun pitää auttaa.”

Aikuisena olen joutunut opettelemaan:

“Voin auttaa, mutta minun ei tarvitse kantaa kaikkea.”

Se ei tarkoita, että rakastaisin vähemmän.

Päinvastoin.

Joskus rakkaus tarkoittaa myös sitä, että antaa toiselle mahdollisuuden olla oma itsensä eikä yritä tehdä kaikkea hänen puolestaan.

Olen yrittänyt olla hänen tukenaan niin, että samalla suojelen myös omia rajojani.

Se on ollut vaikea oppitunti.

Mutta tärkeä.

---

Sisko, joka ei koskaan ole pelännyt olla oma itsensä

Vuonna 1999 syntynyt siskoni on aivan erilainen. Omanlaisensa voimanpesä.

Hän on rohkea.

Tunteikas.

Itsenäinen.

Suorasukainen.

Ja joskus niin itsepäinen, että tekisi mieli nostaa kädet ilmaan ja todeta:

“No hyvä on. Tee sitten niin.”

Mutta juuri se on osa häntä.

Hän ei ole koskaan ollut ihminen, joka helposti taipuu muiden tahtoon.

Hän näyttää tunteensa.

Jos naurattaa, hän nauraa.

Jos suututtaa, sen kyllä huomaa.

Jos sattuu, hän ei välttämättä peitä sitä muiden vuoksi.

Ja ehkä kaikkein kauneinta on se, ettei hän tunnu jatkuvasti miettivän, mitä muut hänestä ajattelevat.

Elämä on kouluttanut häntä.

Todella kovalla kädellä.

Silti hän on rakentanut oman elämänsä.

Hän on kahden pojan yksinhuoltajaäiti.

Nainen, joka on joutunut ottamaan vastuuta itsestään ja lapsistaan.

Ja vaikka hänen elämässään on ollut paljon vaikeita vaiheita, näen hänessä edelleen sen saman rohkean ihmisen.

Sellaisen, joka kaatuu ja nousee.

Suuttuu ja jatkaa.

Itkee ja jatkaa.

Rakastaa täysillä.

Hän ei ole menettänyt itseään.

---

Mutta ennen kuin he olivat näitä naisia...

He olivat lapsia.

Ja heidän lapsuudessaan oli asioita, joita lasten ei olisi pitänyt joutua kokemaan.

Väkivaltaa.

Turvattomuutta.

Aikuisten ongelmia.

Liikaa sellaista, mitä lapsen ei pitäisi joutua kantamaan.

Heidän isänsä kuoli myöhemmin alkoholin suurkulutuksen seurauksena.

Ja nämä asiat eivät vain katoa sillä hetkellä, kun ihminen kasvaa aikuiseksi.

Ne kulkevat mukana.

Joskus hiljaisina.

Joskus muistona.

Joskus toimintatapana.

Joskus tarpeena selviytyä yksin.

---

Minä olin heidän isosiskonsa – mutta välillä myös jotain enemmän

Olin paljon lastenhoitajan tehtävissä silloin, kun äitini opiskeli ja kävi töissä.

Äidillämme on viisi ammattia.

Kun katson asiaa nyt aikuisena, ymmärrän paremmin, että äitikin tarvitsi omaa aikaa.

Hänen piti rakentaa omaa elämäänsä.

Mutta lapsena minä en ajatellut sitä niin.

Minä vain tiesin, että minulla oli pikkusiskoja.

Ja minä pidin heistä huolta.

Minusta tuli välillä vähän kuin äitihahmo.

Ehkä siitä syntyi minuun myös se puoli, joka on kulkenut mukana koko elämäni:

Minun pitää auttaa.

Minun pitää huomata.

Minun pitää suojella.

Minun pitää pitää muut kasassa.

---

Ja sitten tapahtui jotain, jonka muistan vieläkin.

Olin 16-vuotias.

Olin humalassa.

Rimpuilin kotiovella.

Ja siskoni näki minut.

Muistan sen tunteen vieläkin.

Se oli jotenkin pysäyttävä.

Koska olin ollut heille se isosisko, jonka piti olla vahva.

Se, joka auttoi.

Se, joka piti huolta.

Ja yhtäkkiä he näkivät minut aivan toisena.

Ei vahvana.

Ei turvallisena aikuisena.

Vaan 16-vuotiaana nuorena, joka ei itsekään vielä osannut selviytyä kaikesta.

Nykyään tekisi mieli ottaa sitä nuorta Janicaa kädestä.

Sanoa:

“Sinäkin olet vielä lapsi.”

“Sinun ei tarvitse osata kaikkea.”

“Sinun ei tarvitse kantaa kaikkia muita.”

---

Ja ehkä kaikkein vaikein asia, jonka olen itse joutunut aikuisena hyväksymään, on tämä:

Minä en voi pelastaa siskojani heidän menneisyydeltään.

En voi ottaa heidän kipujaan pois.

En voi muuttaa tapahtuneita asioita.

Enkä voi elää heidän elämäänsä heidän puolestaan.

Mutta voin olla heidän siskonsa.

Voin kuunnella.

Voin välittää.

Voin auttaa silloin, kun siihen pystyn.

Voin rakastaa.

Ja voin samalla pitää omat rajani.

---

Meidän lapsuutemme yhdistää meitä.

Mutta sen ei tarvitse määrittää meidän loppuelämäämme.

Ehkä meidän ei tarvitse enää olla niitä tyttöjä, jotka yrittivät vain selvitä seuraavaan päivään.

Me saamme olla aikuisia naisia.

Erilaisia.

Omanlaisia.

Välillä vahvoja.

Välillä täysin hukassa.

Välillä tarvitsevia.

Välillä toisiamme tukevia.

Ja silti siskoja.

--

Minä en enää halua kantaa teitä.

Haluan kulkea teidän vierellänne.

Se on eri asia.

Ja ehkä juuri siinä on aikuisen sisarussuhteen kauneus.

Ei tarvitse pelastaa toista rakastaakseen.

Ei tarvitse korjata kaikkea ollakseen läsnä.

Joskus riittää, että voi sanoa:

“Minä olen tässä.”

Ja vaikka meidän tarinamme alkoi vaikeista asioista, se ei tarkoita, että niiden täytyy olla tarinan loppu.

Meillä on vielä aikaa.

Aikaa nauraa.

Aikaa riidellä.

Aikaa sopia.

Aikaa kasvaa.

Aikaa oppia toisistamme.

Aikaa olla vain sisaruksia.

Ei selviytyjiä.

Vaan kolme naista, joilla on yhteinen menneisyys ja vielä paljon omaa elämää edessä. 

Siskoille.

Minun ihmisilleni.

Meidän keskeneräiselle, mutta rakkaalle tarinallemme.