Mummon luona

Jos lapsuudellani oli turvasatama, se oli mummon koti.

Siellä maailma hidasti vauhtiaan.

Siellä kukaan ei huutanut.

Siellä ei tarvinnut arvailla, millä tuulella aikuiset olivat.

Siellä sain olla vain lapsi.

Vietin mummon ja papan luona niin paljon aikaa, että välillä tuntui kuin minulla olisi ollut kaksi kotia. Mutta ne eivät olleet samanlaisia.

Toisessa opin tarkkailemaan.

Toisessa opin hengittämään.

Mummon koti tuoksui aina samalta: kahvilta, puhtailta lakanoilta ja joltakin sellaiselta lämmöltä, jota en osaa vieläkään selittää. Se ei ollut pelkästään huoneen lämpöä. Se oli tunne, joka sanoi ilman sanoja: sinä olet odotettu.

Yöt olivat lempiaikaani. Nukuin mummon vieressä parisängyssä ja pappa siirtyi työhuoneeseen. Lapsena pidin sitä aivan tavallisena asiana. Vasta aikuisena ymmärsin, kuinka suuri rakkauden teko se oli. Joku luopui omasta sängystään, jotta pieni tyttö tuntisi olonsa turvalliseksi.

Mummon vieressä oli helppo nukahtaa. Ei siksi, että painajaiset olisivat kadonneet, vaan siksi, että tiesin, etten olisi niiden kanssa yksin.

Aamut olivat pieniä juhlia. Heräsin usein ennen mummoa ja makasin aivan hiljaa kuunnellen talon ääniä. Kellon tasainen tikitys. Lattian narahdus, kun pappa nousi. Keittiöstä kuuluva kahvinkeittimen tuttu ääni. Ja pian ilmassa leijui mannavellin tuoksu.

Se tuoksu on seurannut minua koko elämäni. Jos joku keittää tänäkin päivänä mannavelliä, olen yhdessä hetkessä taas pieni tyttö mummon keittiössä.

Keittiön pöydälle ilmestyi aina tarjotin. Ei vain kulho, vaan kokonainen tarjotin: mannavelli, leipä, voi, juotavaa. Ja televisiossa odottivat lastenohjelmat. Muistan erityisesti Tao Taon. Valkoinen pieni panda kulki omia seikkailujaan, ja minä söin aamupalaa niin huolettomana kuin lapsi voi syödä.

Siellä kukaan ei kiirehtinyt.

Siellä ei tarvinnut ansaita paikkaansa.

Sain vain olla.

Kun olin vähän vanhempi ja sain oman puhelimen, keksin jotain, mikä naurattaa minua vieläkin. Heräsin joskus ennen mummoa, mutta en halunnut nousta enkä herättää häntä ravistelemalla. Niinpä otin puhelimen ja soitin mummon lankapuhelimeen, vaikka olin samassa talossa.

Puhelin soi viereisessä huoneessa. Kuulin, kuinka mummo nousi ja hänen askeleensa lähestyivät. Hän vastasi, ja minä sanoin aivan vakavana:

“Tuu herättää.”

Siinä ei ollut mitään järkeä. Olin vain muutaman metrin päässä hänestä. Mutta mummo ei koskaan nauranut minulle. Hän nauroi kanssani. Ja tuli. Aina tuli.

Vuosikymmeniä myöhemmin tuo muisto saa minut yhä hymyilemään. Se kertoo kaiken siitä, millainen ihminen mummoni oli. Hän ei koskaan saanut minua tuntemaan, että olisin vaivaksi. Hän sai minut tuntemaan, että minua odotettiin.

Ehkä juuri siksi, kun elämä myöhemmin tuntui raskaalta, ajatukseni palasivat yhä uudelleen hänen luokseen. Turvallisuus sai minun mielessäni mummon kasvot.

Ja vielä tänäkin päivänä, kun puhelimeni soi ja näen hänen nimensä näytöllä, sydämessäni käy sama lämmin tunne kuin silloin pienenä.

Elämä on muuttanut meitä molempia. Pappa on poissa. Mummosta on tullut leski. Hän on sairastunut verisyöpään. Puhelut ovat rauhallisempia kuin ennen ja äänemme ovat vanhentuneet.

Mutta jokin ei ole muuttunut. Me muistamme toisiamme. Soitamme. Lähetämme viestejä pyhinä. Kysymme, kuinka toinen voi. Ja joka kerta, kun kuulen hänen äänensä, pieni tyttö minussa tietää olevansa jälleen hetken kotona.

Mummolta opin myös rukouksen. Iltaisin sanat lausuttiin rauhallisesti, kuin peitto vedettäisiin päivän päälle.

“Levolle lasken, Luojani…”

Lapsena en ymmärtänyt rukouksen kaikkia sanoja, mutta ymmärsin sen tunteen: joku uskoi minun olevan suojan arvoinen.

Ehkä juuri siksi usko ei koskaan kadonnut elämästäni kokonaan. Vaikka välillä eksyin kauas. Vaikka välillä vihasin koko maailmaa. Jossakin syvällä sisimmässäni eli edelleen pieni tyttö, joka osasi iltarukouksen ulkoa ja nukahti turvallisesti mummon vierelle.

Ja ehkä siksi, kun elämä tuntuu vieläkin liian raskaalta, suljen joskus silmäni ja palaan mielessäni siihen parisänkyyn, kahvin tuoksuun ja mummon lämpimään kylkeen. Siellä minä tiedän varmasti yhden asian: olen turvassa.