Kirjekuori

Oli vaikeaa toipua, koska mies oli mikä oli. En kirjoita tätä mustamaalatakseni ketään, vaan siksi, että moni saattaa tunnistaa saman ristiriidan omasta elämästään. Hän osasi olla hurmaava silloin kun halusi, mutta elämä hänen rinnallaan oli kaikkea muuta kuin turvallista.

Moni ei pitänyt häntä ihanana ihmisenä. Jälkeenpäin ajatellen varoitusmerkkejä oli nähtävissä myös ulkopuolisille. Mutta minä olin tilanteen keskellä, en sen ulkopuolella. Kun elää jatkuvassa henkisessä kuormituksessa, oma todellisuudentaju alkaa vähitellen hämärtyä.

Kaikkein vaikeinta oli se, että minulla ei ollut juuri ketään muuta. Olin menettänyt paljon, ja hän oli pitkään ainoa ihminen, johon takerruin. Siksi lähteminen tuntui mahdottomalta. En pelännyt vain suhteen päättymistä — pelkäsin jääväni täysin yksin.

Siksi lähteminen ei ollut yksinkertainen päätös. Kun ihminen on samaan aikaan se, joka satuttaa, ja se, jonka syliin kaipaa turvaa, irti päästäminen tuntuu kuin repisi irti osan itsestään. Uskon, että moni, joka on elänyt hurmaavan mutta haavoittavan ihmisen rinnalla, tunnistaa tämän ristiriidan.

Luokkakaverin sohvalle päätyminen ei ollut vain väliaikainen majoitusratkaisu. Se oli ensimmäinen hetki pitkään aikaan, jolloin olin fyysisesti poissa siitä ympäristöstä. Silti mieleni eli edelleen samassa pelossa ja epävarmuudessa. Painajainen ei jäänyt oven taakse. Se seurasi minua.

 

Lähdin pois, koska en enää jaksanut. Minulla ei ollut voimia taistella kotona ja yrittää samalla rakentaa itseäni uudelleen. Luokkakaverin sohva oli väliaikainen turvapaikka, paikka jossa sain hengittää hetken ilman jatkuvaa jännitystä.

Yritin saada elämästäni kiinni. Opiskelut olivat vasta alkaneet, vaikka sisälläni riehui edelleen myrsky. Olin fyysisesti uudessa paikassa, mutta mieleni eli yhä vanhassa painajaisessa.

Joskus elämä ei varoita.

Se koputtaa oveen.

Haastemies seisoi oven takana. Hänen kädessään oli kirjekuori.

En tiennyt vielä, että elämäni jakautuisi siitä hetkestä aikaan ennen sitä kuorta ja aikaan sen jälkeen.

Avasin kirjekuoren.

Luin päätöksen.

Lapseni oli huostaanotettu.

Totuus on, ettei kaikki alkanut siitä kirjekuoresta. Lastensuojelun tapaamisia, arviointeja ja keskusteluja oli ollut jo pitkään. Mutta siihen asti olin elänyt toivon varassa. Ajattelin, että ehkä vielä ehdin muuttua, ehkä vielä ehdin korjata elämäni, ehkä tämä ei toteudu lopullisesti.

Haastemiehen tuoma kirjekuori teki siitä lopullista. Siihen asti olin voinut ajatella, että asiat ovat kesken. Kun luin päätöksen, ymmärsin ensimmäistä kertaa, että elämäni oli muuttunut tavalla, jota en voinut enää peruuttaa.

En muista, kuinka kauan seisoin paikallani.

Muistan vain sen tunteen.

Se tuli minuun yhdellä kertaa, kuin joku olisi vetänyt ilman pois huoneesta.

Se oli voimakkaampi kuin mikään, mitä olin koskaan aiemmin kokenut.

Voimakkaampi kuin pelko.

Voimakkaampi kuin suru.

Voimakkaampi kuin se ilta, jolloin olin itse halunnut luovuttaa.

Tuntui kuin koko kehoni olisi lakannut olemasta minun. Käteni olivat siinä, jalat olivat siinä, mutta minä en tuntunut olevan niiden sisällä.

Olin paikalla.

Mutta en ollut.

Kuin olisin katsellut kaikkea muutaman askeleen päästä, oman elämäni ulkopuolelta. Äänet kuuluivat kaukaa. Huoneen värit näyttivät oudon kirkkailta. Muistan tuijottaneeni paperia niin pitkään, että kirjaimet alkoivat sumentua.

En kuullut kunnolla.

En ajatellut kunnolla.

En pystynyt itkemään.

Olin vain täysin lamaantunut.

Ja sitten tein jotakin, mitä en ollut suunnitellut.

Otin puhelimen.

Soitin veljelleni.

En vieläkään tiedä, miksi juuri hän tuli ensimmäisenä mieleeni. Ehkä jokin minussa tiesi, että tarvitsin ihmisen, joka vain vastaisi. Ihmisen, joka ei kysyisi heti oikeita sanoja, vaan olisi olemassa.

Hän vastasi.

Hän kuunteli.

En muista kaikkea, mitä sanoin. En tiedä, oliko sanoissani edes järkeä. Muistan vain oman hengitykseni puhelimessa ja sen, että linjan toisessa päässä oli toinen ihminen.

En ollut aivan yksin.

Se oli pieni asia.

Mutta sillä hetkellä se piti minut kiinni maailmassa.

Toipuminen siitä hetkestä ei tapahtunut päivissä.

Eikä viikoissa.

Opiskelut jäivät tauolle. Minulla ei ollut voimia jatkaa. Heräsin aamuihin, joina pelkkä sängystä nouseminen tuntui liian suurelta tehtävältä.

Olin menettänyt enemmän kuin osasin pukea sanoiksi.

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, että juuri silloin elämä pakotti minut pysähtymään. En voinut enää juosta kipua karkuun. En voinut enää teeskennellä, että kaikki järjestyy itsestään.

Minun oli ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyttävä kysymään:

Kuka minä olen kaiken tämän jälkeen?

Se oli pitkä matka.

Hidas.

Välillä toivoton.

Mutta juuri silloin aloin etsiä itseäni. En sitä tyttöä, joka yritti aina miellyttää muita. En sitä nuorta naista, joka uskoi rakkauden korjaavan kaiken.

Vaan sitä Janicaa, joka oli jäänyt vuosien aikana kaiken selviytymisen alle piiloon.

Muistan hetkiä, jolloin en tiennyt, mistä pidän, mitä haluan tai millainen olen ilman muiden odotuksia. Olin ollut niin kauan selviytyjä, etten ollut koskaan saanut opetella olemaan vain minä.

En vielä tiennyt sitä silloin.

Mutta tuo kirjekuori ei ollut elämäni loppu.

Se oli kaikkein kivuliain alku.

Ja ehkä juuri siinä hetkessä, kun seisoin lamaantuneena paperi kädessäni ja soitin veljelleni, alkoi ensimmäinen varovainen askel takaisin itseeni.