Kun sosiaalityöntekijä vaihtui

On vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole elänyt lastensuojelun rinnalla, miltä tuntuu odottaa viestiä, puhelua tai päätöstä, joka koskee omaa lasta.

Se ei ole vain paperityötä.

Se on sydämen odotushuone.

Meidän elämässämme lastensuojelu oli ollut läsnä niin kauan, että olin alkanut pitää jatkuvaa jännitystä normaalina. Jokainen yhteydenotto nosti sykkeen. Jokainen kirje sai vatsan kääntymään ympäri. Olin tottunut siihen tunteeseen, että meidän piti jatkuvasti selittää itseämme.

Pitkään minusta tuntui, ettei meitä oikeasti kuunneltu.

Päätökset olivat jo valmiina ennen kuin ehdimme kertoa, miltä arki näytti meidän silmistämme. Minä olin mukana palavereissa, mutta en kokenut olevani mukana keskustelussa. Usein lähdin tapaamisista väsyneenä ja tyhjänä, ikään kuin olisin yrittänyt puhua lasiseinän läpi.

Sitten sosiaalityöntekijä vaihtui.

Muistan sen päivän yllättävän tarkasti. Sain tiedon muutoksesta ja ensimmäinen ajatukseni ei ollut helpotus. Ajattelin vain: taas yksi uusi ihminen, taas alusta.

En osannut odottaa mitään hyvää.

Emme tavanneet kasvotusten. Kaikki tapahtui puheluiden, viestien ja etäyhteyksien kautta. Silti jo ensimmäisissä yhteydenotoissa oli jotakin erilaista.

Minulta kysyttiin, miten minä voin.

Miten lapset voivat.

Mitä me toivomme.

Miten päätökset vaikuttavat meidän arkeemme.

Kysymykset olivat yksinkertaisia, mutta niiden vaikutus oli valtava. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en tuntenut olevani pelkkä asiakasnumero. Tunsin olevani äiti.

Lapset olivat jo teini-ikäisiä.

Vanhin, hiljainen poika, kantoi enemmän vastuuta kuin moni hänen ikäisensä koskaan joutuu kantamaan. Keskimmäinen oli nuori naisen alku, herkkä ja vahva samaan aikaan. Nuorin oli teini-ikäinen tyttö, jolla oli vahva oikeudentaju ja paljon tunteita, joita oli vaikea pukea sanoiksi.

Heidän mielipiteillään oli merkitystä.

Heitä kuunneltiin.

Heitä kohdeltiin kunnioittavasti.

Se näkyi pienissä asioissa. Viestien sävyssä. Tavassa selittää päätöksiä. Siinä, ettei kukaan kiirehtinyt heidän tunteitaan sivuun.

Muistan yhden puhelun erityisen hyvin. Sosiaalityöntekijä sanoi: 

"Te olette jo tehneet paljon tämän perheen eteen."

Lause oli lyhyt, mutta minä itkin sen jälkeen pitkään.

En siksi, että kaikki olisi yhtäkkiä ollut hyvin, vaan siksi, että joku näki myös sen työn, jota olin tehnyt vuosien ajan. Selviytymisen, yrittämisen, rakastamisen ja mukana pysymisen.

Asiat eivät muuttuneet yhdessä yössä.

Lapset eivät palanneet kotiin.

Menneisyys ei kadonnut.

Mutta ilmapiiri muuttui.

Yhteistyö muuttui.

Ja ehkä tärkeimpänä: minun ei enää tarvinnut pelätä jokaista yhteydenottoa samalla tavalla kuin ennen.

Vähitellen huomasin hengittäväni syvemmin. En ollut enää jatkuvasti puolustuskannalla. Uskalsin kysyä, ehdottaa ja kertoa ajatuksiani ilman, että odotin heti torjutuksi tulemista.

Lapsetkin huomasivat muutoksen.

He sanoivat, että nyt tuntuu siltä, että aikuiset puhuvat heidän kanssaan eivätkä vain heistä.

Se oli suuri asia.

Eräänä iltana istuin keittiön pöydän ääressä teekuppi kädessäni ja tajusin, kuinka paljon yksi muutos oli vaikuttanut koko perheeseen. Ei siksi, että uusi sosiaalityöntekijä olisi ollut täydellinen, vaan siksi, että hän kohtasi meidät ihmisinä.

Oikea ihminen oikeaan aikaan voi muuttaa paljon.

Joskus hän ei muuta päätöksiä.

Hän muuttaa kokemuksen.

Ja sillä on valtava merkitys ihmiselle, joka on kantanut pitkään tunnetta siitä, ettei tule kuulluksi.

Haluan sanoa tämän ääneen myös niille sosiaalityöntekijöille, jotka tekevät työnsä sydämellä:

Kiitos.

Kiitos jokaisesta puhelusta, jonka äänessä kuuluu kiireen sijaan läsnäolo.

Kiitos jokaisesta viestistä, jossa ihminen näkyy asiakirjan takaa.

Kiitos siitä, että muistutatte perheitä heidän arvostaan silloinkin, kun he itse ovat sen melkein unohtaneet.

Minulle sosiaalityöntekijän vaihtuminen ei ollut ihme.

Se oli pieni valo pitkän tunnelin päässä.

Ja joskus juuri pieni valo riittää näyttämään seuraavan askeleen. 🩷