laulu joka kantoi

Lapsuudessa aika kulkee eri tavalla kuin aikuisena. Kesä tuntuu loputtomalta. Jouluun on ikuisuus. Yksi vuosi on lähes koko elämä. Minullekin aika oli joskus sellaista. Muistan vielä valoisat kesäillat, hiekkatien pölyn koulumatkalla ja laulut, joita hyräilin itsekseni kävellessäni. Muistan tunteen, että maailma on suuri ja hyvä paikka ja että aikuiset tietävät, miten lapsia pidetään turvassa. Sitten jokin muuttui. Kun koti ei ole turvallinen, lapsuus ei lopu yhdessä hetkessä. Kukaan ei sano ääneen, että nyt sinä et enää saa olla lapsi. Se loppuu hiljaa, ilta illalta, ovenpaiskaus ovenpaiskaukselta. Minä en muista kaikkia päiviä. Trauma tekee muistille omat temppunsa. Se ottaa kokonaisia vuosia ja repii niistä sivuja pois. Jäljelle jää katkelmia. Ääni. Katse. Oven paiskaus. Joku itkee. Joku huutaa. Ja sitten tulee hiljaisuus, joka on joskus pelottavampi kuin huuto. Lapsena opin lukemaan ihmisiä paremmin kuin kirjoja. Huomasin pienimmätkin muutokset kasvoilla. Tiesin äänensävystä, millo...

Jos joku olisi pysähtynyt kysymään minulta lapsena, mikä minusta tulee isona, olisin ehkä vastannut jotain tavallista. Laulaja. Eläintenhoitaja. Kampaaja. Olisin varmasti hymyillyt samalla, koska rakastin musiikkia. Lauloin koulumatkoilla, hyräilin iltaisin peiton alla ja kuvittelin joskus seisovani lavalla valojen keskellä. Mutta kukaan ei oikeastaan kysynyt. Sen sijaan elämä kysyi minulta jotain aivan muuta: Kuka valvoo, ettei mitään pahaa tapahdu? Ja minä nostin käteni. En siksi, että olisin ollut rohkea. Vaan siksi, että joku nosti sen puolestani. Opin liian nuorena lukemaan huoneita. Katsomaan, kuka on vihainen. Kuka on juonut. Kenen ääni muuttuu vaaralliseksi. Kuka tarvitsee apua. Kuka itkee hiljaa. Ja kuka pelkää yhtä paljon kuin minä. Vasta aikuisena ymmärsin, etten ollut opetellut lapsen taitoja. Olin opetellut selviytymistä. --- Muistan vieläkin sen kylmän lattian jalkojeni alla. Yöpaita tarttui ihoon. Polvissa kirveli. Korvissa humisi niin kovaa, etten kuullut omaa hengityst...