Lapsuus, jota ei koskaan ollut

Jos joku olisi pysähtynyt kysymään minulta lapsena, mikä minusta tulee isona, olisin ehkä vastannut jotain tavallista.

Laulaja.

Eläintenhoitaja.

Kampaaja.

Olisin varmasti hymyillyt samalla, koska rakastin musiikkia. Lauloin koulumatkoilla, hyräilin iltaisin peiton alla ja kuvittelin joskus seisovani lavalla valojen keskellä.

Mutta kukaan ei oikeastaan kysynyt.

Sen sijaan elämä kysyi minulta jotain aivan muuta:

Kuka valvoo, ettei mitään pahaa tapahdu?

Ja minä nostin käteni.

En siksi, että olisin ollut rohkea.

Vaan siksi, että joku nosti sen puolestani.

Opin liian nuorena lukemaan huoneita.

Katsomaan, kuka on vihainen.

Kuka on juonut.

Kenen ääni muuttuu vaaralliseksi.

Kuka tarvitsee apua.

Kuka itkee hiljaa.

Ja kuka pelkää yhtä paljon kuin minä.

Vasta aikuisena ymmärsin, etten ollut opetellut lapsen taitoja.

Olin opetellut selviytymistä.

---

Muistan vieläkin sen kylmän lattian jalkojeni alla.

Yöpaita tarttui ihoon.

Polvissa kirveli.

Korvissa humisi niin kovaa, etten kuullut omaa hengitystäni.

Juoksin.

Paljain jaloin.

En juossut leikkiin.

En kilpailuun.

En karkuun pimeää.

Juoksin turvaan.

Olin niin pieni, että maailma tuntui loputtoman suurelta. Mutta pelko oli vielä suurempi.

Silti jalat kantoivat.

Ehkä siksi, että lapsi uskoo viimeiseen asti, että jossain on aikuinen, joka avaa oven ja sanoo: nyt olet turvassa.

---

On muistoja, jotka eivät haalistu vuosienkaan jälkeen.

Kreppiraudan polttama korva.

Veriset polvet.

Avojaloin juostut kadut.

Hiljaisuus sen jälkeen.

Ne eivät ole minulle vain tapahtumia. Ne ovat jälkiä, jotka jäivät sekä ihoon että mieleen.

Mutta tiedätkö, mitä niistä ei näe?

Sitä, että olin edelleen lapsi.

Sama tyttö, joka lauloi koulumatkalla.

Sama tyttö, joka keräsi kauniita kiviä taskuihinsa.

Sama tyttö, joka katseli pilviä ja etsi niistä eläimiä.

Sama tyttö, joka rukoili iltaisin, että huomenna olisi rauhallinen päivä.

Minussa eli kaksi maailmaa yhtä aikaa.

Pelko.

Ja toivo.

Ja ehkä juuri toivo piti minut hengissä silloin, kun en vielä tiennyt, että jonain päivänä kirjoittaisin tästä kaiken ääneen.

Nyt minä tiedän.

Kun katson sitä pientä tyttöä tänään, en näe huonoa enkä rikkinäistä lasta.

Näen lapsen, joka teki kaiken voitavansa pysyäkseen hengissä.

Se ei koskaan ollut hänen tehtävänsä.

Mutta hän teki sen silti.

Ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän tämän:

minun ei enää tarvitse pyytää ketään pelastamaan häntä.

Nyt on minun vuoroni pitää hänestä huolta.

Hiljaa.

Lempeästi.

Ja rakkaudella, jota hän olisi tarvinnut jo silloin.