Laulu joka kantoi

Minun elämässäni musiikki on ollut paljon enemmän kuin taustamelua. Se on ollut turvapaikka. Kun maailma ympärillä tuntui liian kovalta, laitoin kuulokkeet korville ja annoin laulun kantaa hetken puolestani. Joskus sanat sanoivat ääneen sen, mitä en itse osannut sanoa. Joskus pelkkä melodia muistutti, että hengitän yhä.

Lapsena keräilin Spice Girls -julisteita ja cd-levyjä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun “Viva Forever” soi ja sanat tuntuivat samaan aikaan haikeilta ja lohdullisilta. En silloin ymmärtänyt kaikkea, mistä kappale kertoi, mutta ymmärsin tunteen. Jokin siinä laulussa kosketti pientä tyttöä syvältä.

Kotona musiikki tuli kahdesta eri maailmasta.

Isäni vinyylilevyistä periytyivät rock ja metalli. Muistan levyjen kannet, ne hieman pölyiset pahvit ja sen ritinän, joka kuului ennen kuin musiikki alkoi. Sieltä tulivat säröiset kitarat, raskaat riffit ja tunne siitä, että musiikissa saa olla voimaa ja pimeyttäkin. Myöhemmin löysin niiden kautta esimerkiksi Metallican, Scorpions, Iron Maidenin, Black Sabbathin, AC/DC:n, Deep Purplen ja Led Zeppelinin kaltaiset yhtyeet.

Äitini taas kuunteli paljon menevämpää musiikkia. Hänen kauttaan kotiin tulivat rytmi, tanssi ja ilo. Ehkä juuri siksi musiikkimakuni on tänäkin päivänä hyvin monipuolinen. Voin kuunnella samana päivänä metallia, grungea, poppia, iskelmää ja rauhallista pianomusiikkia ilman, että mikään niistä tuntuu väärältä.

Nuoruudessa 90-luvun grunge löysi minut oikealla hetkellä. Rosoisuus opetti, ettei rikkinäisyys tee ihmisestä arvotonta. Että suru, viha ja epävarmuuskin saavat kuulua ihmisyyteen.

Samaan aikaan popmusiikki toi elämään valoa. Spice Girlsin lisäksi esimerkiksi Backstreet Boys, Britney Spears, Christina Aguilera ja myöhemmin myös suomalaiset artistit kulkivat mukana eri elämänvaiheissa. Pop muistutti minua siitä, että synkimmänkin päivän keskellä voi olla rytmiä, valoa ja toivoa.

Myöhemmin elämääni tuli myös rap-musiikki. Sen suoruus puhutteli minua tavalla, jota en osannut odottaa. Kun kuuntelin esimerkiksi suomalaisen räpin vanhempaa tuotantoa, tuntui kuin joku olisi uskaltanut sanoa ääneen ne vaikeat tunteet, joita itse yritin piilotella.

Räpissä minua koskettaa erityisesti aitous. Ei tarvitse olla täydellinen, siloteltu tai vahva koko ajan. Sanoituksissa saa näkyä virheet, menetykset, köyhyys, häpeä, rakkaus ja selviytyminen. Juuri siksi se tuntui niin todelta.

Moni ilta kului niin, että kuulokkeissa vuorottelivat grunge, metalli ja räppi. Yhdessä ne muodostivat eräänlaisen turvapaikan: rock antoi voimaa, pop toi valoa ja räppi muistutti, etten ollut yksin elämäni ristiriitojen kanssa.

Ehkä siksi musiikkimakuni on tänäkin päivänä niin laaja. Jokainen genre on kantanut minua eri tavalla, eri elämänvaiheessa. Ja juuri siitä tämä blogin nimikin lopulta kertoo: yhdestä laulusta ei tullut pelastajaa, vaan kokonaisesta elämäni soundtrackista, joka piti minut pinnalla silloinkin, kun omat voimat olivat vähissä.

Pieni fun fact, jota moni ei uskoisi minusta nykyään: osasin lapsena laulaa oopperaa.

Olin noin kymmenen–kahdentoista vuoden ikäinen, ja laulaminen tuntui silloin aivan luonnolliselta. Muistan, miten ääni kantoi yllättävän korkealle ja miten rohkeasti uskalsin käyttää sitä. En ajatellut osaavani mitään erityistä – lauloin vain, koska rakastin musiikkia.

Kun elämä myöhemmin muuttui raskaammaksi, tuo pieni oopperaa laulanut tyttö jäi pitkäksi aikaa piiloon. Vasta aikuisena olen joskus ajatellut häntä lempeästi. Hän oli herkkä, iloinen ja täynnä ääntä.

Ehkä juuri siksi musiikki on pysynyt elämässäni niin vahvana. Jossakin syvällä sisälläni asuu edelleen se lapsi, joka uskoi, että ääni voi täyttää kokonaisen huoneen.

Ja ehkä tämä blogikin on yksi tapa antaa hänen laulaa jälleen. 

Kun aloin miettiä blogilleni nimeä, tiesin heti, että sen täytyi liittyä tähän kokemukseen. Laulu joka kantoi ei tarkoita vain musiikkia. Se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä on pitänyt minut kiinni elämässä silloin, kun omat voimat ovat olleet vähissä.

Se laulu voi olla ihmiselle eri asia: äidin ääni, ystävän viesti, metsän hiljaisuus, hyvänyön hali, rukous, muistikirjan sivu tai oma sisäinen ääni, joka kuiskaa:

jatka vielä vähän matkaa.

Siksi tämä on enemmän kuin kokoelma elämäntarinoita. Tämä on paikka, jossa sanat saavat soida. Kirjoitan niistä muistoista, menetyksistä, toivosta ja selviytymisestä, joita olen kantanut mukanani vuosien ajan.

Uskon, että jokaisella ihmisellä on elämässään jokin laulu, joka kantaa. Toivon, että tämän blogin sivuilta joku löytää omansa.