Kun aloin katsoa elämääni ADHD:n kautta

Minä en ollut vain vaikea

Pitkään ajattelin, että minussa oli jotain vialla.

En välttämättä ajatellut sitä suoraan.

Se näkyi pienempinä ajatuksina.

Miksi minä en saa tätä hoidettua?

Miksi unohdan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä?

Miksi aloitan asioita innolla ja sitten kaikki jää kesken?

Miksi olen välillä täynnä energiaa ja toisinaan en saa edes yksinkertaista asiaa aloitettua?

Miksi tunnen kaiken niin voimakkaasti?

Miksi minun täytyy yrittää niin paljon asioissa, jotka näyttävät muille helpoilta?

Ja ehkä kaikkein kipeimpänä:

Miksi minä olen tällainen?

Kesäkuussa 2024 istuin jälleen lääkärin vastaanotolla.

Tällä kertaa minulta ei kysytty ensimmäisenä väkivallasta.

Ei masennuksesta.

Ei kriisistä.

Ei siitä, miten olin selvinnyt.

Kysymys oli toinen.

“Voisiko kyse olla ADHD:sta?”

Se pysäytti.

Ajatus ei ollut alun perin tullut minulta.

Se nousi esiin lapseni kautta. Kun hänen oireitaan alettiin tutkia, aloin nähdä itsessäni asioita, joita en ollut aikaisemmin osannut yhdistää.

Ja sitten tapahtui jotakin kummallista.

Aloin katsoa koko elämääni uudelleen.

En vain viimeisiä vuosia.

Vaan lapsuutta.

Nuoruutta.

Koulua.

Ihmissuhteita.

Vanhemmuutta.

Työelämää.

Arkea.

Minua.

---

Lapsi, joka ei aina ehtinyt ajatella seurauksia

Kun mietin lapsuuttani ADHD:n näkökulmasta, yksi sana nousee vahvasti mieleen:

uhkarohkeus.

En tarkoita, että olisin halunnut satuttaa itseäni.

En muista ajatelleeni:

“Teenpä nyt jotain vaarallista.”

Usein ajatus vain tuli.

Ja sitten minä tein.

Seuraukset tulivat vasta myöhemmin.

Muistan edelleen yhden välitunnin.

Hyppäsin alas koulun portaista.

Nilkka murtui.

Silloin se oli vain tapahtuma.

Nyt aikuisena mietin sitä toisin.

Missä vaiheessa olisi pitänyt pysähtyä miettimään, mitä tästä voi seurata?

Vapaa-ajalla tapahtui vielä hurjempi tilanne.

Hyppäsin pyöräkatoksen katolta suoraan hiekkalaatikon reunuksen tukkea vasten.

Ilmat lähtivät keuhkoista.

Muistan sen tunteen.

Sen, kuinka hengittäminen ei tuntunut onnistuvan kunnolla.

Lopulta lähdin ambulanssilla makuuasennossa tutkimuksiin.

Lapsena se oli yksi hurja tapahtuma muiden joukossa.

Nyt se saa minut pysähtymään.

Sama lapsi saattoi unohtaa kokonaan, kuinka vaarallista tulella leikkiminen voi olla.

Tein takapihalle nuotion.

Tuli kiinnosti.

Tekeminen kiinnosti.

Ajatus vei mukanaan.

Vaaran arviointi ei aina pysynyt innostuksen tahdissa.

En tietenkään voi jälkikäteen sanoa, että nämä tapahtumat todistaisivat ADHD:n.

Eivät ne sitä yksinään todista.

Mutta kun nämä muistot yhdistyvät muihin lapsuuteni piirteisiin, ne muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Impulsiivisuuteen.

Levottomuuteen.

Keskittymisvaikeuksiin.

Unohteluun.

Voimakkaaseen kiinnostumiseen.

Siihen, että tekeminen saattoi alkaa ennen kuin seurauksia ehti ajatella.

---

Koulussa olin paljon muutakin kuin arvosanani

Lääkäri kysyi koulusta.

Minulla oli useampi koulu.

Huonoja numeroita.

Poissaoloja.

Oppimisvaikeuksia.

Lastensuojelun kuvioita.

Osastojakso.

Paljon sellaista, mitä aikuisena on helppo katsoa taaksepäin ja nimetä epäonnistumisiksi.

Mutta lapsi ei elä elämäänsä diagnoosien ja selitysten kautta.

Lapsi vain yrittää selvitä siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Kun ajattelen koulua nyt, mieleeni ei tule ensimmäisenä matematiikan numero.

Mieleen tulee tunne siitä, etten oikein kuulunut joukkoon.

Tyttöjen kanssa oli vaikea tulla ymmärretyksi.

Koin jo ala-asteella kateutta ja ulkopuolisuutta.

En löytänyt helposti omaa paikkaani.

Lopulta siirryin niiden nuorten seuraan, jotka oli jo valmiiksi leimattu “hylkiöiksi”.

Ja siinä tapahtui jotakin tärkeää.

Me löysimme toisemme.

Me ymmärsimme, miltä tuntui olla ulkopuolella.

Me tuimme toisiamme.

Kun en sopinut joukkoon, löysin yhteyden ihmisiin, jotka tiesivät itsekin, miltä tuntuu jäädä muiden ulkopuolelle.

Nykyään ajattelen sitä lapsuutta paljon lempeämmin.

En ollut vain se tyttö, jota kiusattiin.

Olin myös se tyttö, joka löysi muita yksinäisiä ja piti heistä kiinni.

---

Yksi kerta, jolloin puolustin itseäni

Kiusaaminen jätti jälkensä.

Ja kerran tapahtui jotain, jota en halua kaunistella.

Puolustin itseäni väkivallalla.

Se oli ainoa kerta.

En ajattele, että väkivalta olisi ratkaisu.

Ei ole.

Mutta haluan ymmärtää sitäkin hetkeä.

Takana oli pitkä aika kiusaamista ja tunne siitä, ettei minua ymmärretty eikä puolustettu.

Yhtenä hetkenä mitta tuli täyteen.

Se ei tee teosta oikeaa.

Mutta se kertoo siitä, kuinka paljon lapsi voi kantaa sisällään ennen kuin jokin murtuu.

Kun katson sitä tilannetta nyt, en halua tuomita vain sitä yhtä lasta.

Haluan kysyä:

Miten hän voi?

Mitä hän tarvitsi silloin?

Kuka olisi voinut nähdä hänen pahoinvointinsa ennen kuin tilanne meni niin pitkälle?

Nämä ovat kysymyksiä, joita lapsena en osannut kysyä.

Aikuisena osaan.

---

Entä jos en ollutkaan vain hankala?

Tämä ajatus on ollut yksi koko ADHD-pohdinnan vaikeimmista puolista.

Koska ADHD ei selitä koko elämääni.

Minun elämässäni on ollut paljon todellisia vaikeuksia.

Traumoja.

Väkivaltaa.

Menetyksiä.

Lastensuojelua.

Ihmissuhteita, jotka ovat satuttaneet.

Tilanteita, joista olen joutunut rakentamaan itseni uudelleen.

En halua pyyhkiä niitä pois ADHD:n alle.

Mutta haluan nähdä myös sen, että minussa on saattanut olla ominaisuuksia, joita kukaan ei silloin osannut tulkita oikein.

Lapsi saattoi näyttää hankalalta.

Nuori levottomalta.

Aikuinen hajamieliseltä.

Ihminen, joka unohti, myöhästyi tai jätti asioita kesken, saattoi näyttää välinpitämättömältä.

Todellisuudessa sisällä saattoi olla valtava määrä kaikkea.

---

Minun pääni ei ole koskaan ollut hiljainen

Yksi asia, jonka tunnistan itsessäni vahvasti, on ajatusten määrä.

Yksi ajatus synnyttää toisen.

Toinen muistuttaa kolmannesta.

Sitten mieleen tulee asia, joka piti hoitaa.

Sen jälkeen uusi idea.

Ja yhtäkkiä ensimmäinen asia on kadonnut.

Sitten pysähdyn.

Mitä olin tekemässä?

Joskus pystyn ajattelemaan useita asioita samanaikaisesti.

Joskus se on luovuutta.

Joskus se on kaaosta.

Joskus molempia.

---

Ja sitten on hyperfokus

Tämä on yksi ADHD:n ristiriitaisimmista puolista.

Kun jokin kiinnostaa minua, voin uppoutua siihen täysin.

Aika katoaa.

Ruoka unohtuu.

Juoma unohtuu.

Muu maailma katoaa hetkeksi ympäriltä.

Voin käyttää tuntikausia johonkin asiaan, joka kiinnostaa minua.

Ja sitten seuraavana päivänä aivan tavallinen asia voi tuntua ylivoimaiselta.

Ulkopuolelta tämä voi näyttää ristiriitaiselta.

“Mutta ethän sinä voi sanoa, ettet pysty keskittymään. Katso, kuinka hyvin keskityit tuohon.”

Tässä on suuri ero.

Ongelma ei välttämättä ole kyvyttömyys keskittyä.

Kyse voi olla keskittymisen säätelystä.

---

Aika on minulle oma maailmansa

Minulla on ollut aina vähän erikoinen suhde aikaan.

Viisi minuuttia voi olla viisi minuuttia.

Tai se voi muuttua joksikin aivan muuksi.

“Lähden ihan kohta.”

Sitten huomaan, että tunti on mennyt.

Tai ajattelen jonkin tapahtuneen vasta hetki sitten, vaikka siitä on oikeasti kulunut pitkä aika.

Voin valmistautua lähtöön hyvissä ajoin ja silti olla viime hetkellä myöhässä.

Ja sitten tulee syyllisyys.

Olisinhan minä voinut vain lähteä ajoissa.

Mutta ongelma ei aina ole halun puute.

Joskus oman toiminnan käynnistäminen, ajan hahmottaminen ja siirtyminen asiasta toiseen vaativat paljon enemmän työtä kuin ulkopuolinen näkee.

---

Tavarat ovat oma lukunsa

Puhelin on kädessä.

Etsin puhelinta.

Avaimet ovat kädessä.

Etsin avaimia.

Lasit ovat päässä.

Etsin laseja.

Näille voi nykyään jo nauraa.

Mutta kun tällaisia asioita tapahtuu vuodesta toiseen, ne voivat vaikuttaa siihen, millaisena ihminen alkaa nähdä itsensä.

Olen niin huolimaton.

Minuun ei voi luottaa.

Miksi en muista mitään?

Miksi muut osaavat tämän ja minä en?

Pienet asiat voivat vuosien aikana rakentaa ison käsityksen itsestä.

---

Ja sitten on se näkymätön kuormitus

ADHD:sta puhutaan paljon hauskoina asioina.

Kadonneina avaimina.

Avoimina välilehtinä.

Unohtuneina tehtävinä.

Ja kyllä, niillekin voi nauraa.

Mutta ADHD voi olla myös sitä, että tietää tarkalleen, mitä pitäisi tehdä, mutta ei saa itseään aloittamaan.

Sähköposti odottaa.

Puhelu odottaa.

Tiski odottaa.

Yksi lomake odottaa.

Yksi pieni asia alkaa tuntua valtavalta.

Sitten tulee syyllisyys.

Syyllisyys lisää kuormitusta.

Kuormitus vaikeuttaa aloittamista.

Ja kierre jatkuu.

Lopulta ihminen katsoo ympärilleen ja kysyy:

“Miksi minä taas tein tämän?”

Minä haluan nykyään kysyä jotain muuta:

“Mitä minä tarvitsin, jotta olisin pystynyt tähän?”

Siinä on valtava ero.

---

ADHD ei ole vain vaikeuksia

Tätäkin haluan opetella muistamaan.

Minussa on aina ollut valtavasti luovuutta.

Mielikuvitusta.

Intohimoa.

Innostumista.

Kykyä uppoutua.

Vahvoja tunteita.

Halua ymmärtää ihmisiä.

Tarvetta kertoa tarinoita.

Ehkä juuri siksi kirjoittaminen tuntuu minulle niin luonnolliselta.

Ajatus synnyttää toisen.

Tarina synnyttää toisen.

Yksi muisto avaa oven seuraavaan.

Sama mieli, joka välillä tekee arjesta vaikeaa, voi tuottaa myös jotain hyvin kaunista.

En halua enää nähdä itseäni pelkkien vaikeuksien kautta.

---

Kun katson koko elämäni aikajanaa

Kun ajattelen sitä pientä tyttöä, joka hyppäsi liian korkealta…

Sitä lasta, joka leikki tulella…

Sitä koululaista, joka ei löytänyt paikkaansa…

Sitä kiusattua tyttöä, joka löysi turvan muiden “hylkiöiksi” leimattujen joukosta…

Sitä nuorta, jonka elämä lähti välillä rajuihin suuntiin…

Sitä äitiä, joka yritti selvitä valtavien asioiden keskellä…

Sitä naista, joka eli väkivallan keskellä…

Sitä ihmistä, joka menetti paljon…

Ja sitä samaa ihmistä, joka myöhemmin rakensi itselleen kodin, työn, arjen ja uuden elämän…

Näen kokonaisuuden eri tavalla.

Minun elämäni ei ole ollut suora polku.

Se on ollut täynnä mutkia.

Mutta minä olen kulkenut sen läpi.

---

En halua selittää itseäni pois

Tämä on minulle tärkeää.

En halua sanoa:

“Tein näin, koska minulla on ADHD.”

Haluan sanoa:

“Ymmärrän nyt paremmin, miksi jotkin asiat ovat voineet olla minulle niin vaikeita.”

Ymmärtäminen ei poista vastuuta.

Se ei muuta menneisyyttä.

Se ei tee vääristä asioista oikeita.

Mutta ymmärtäminen voi vähentää häpeää.

Ja häpeän tilalle voi tulla jotain paljon hyödyllisempää:

myötätunto.

---

Jos sinä olet elänyt samanlaisen tunteen kanssa

Jos olet koko elämäsi ajan miettinyt:

“Miksi minä en pysty olemaan kuten muut?”

Pysähdy hetkeksi.

Sinun ei tarvitse olla kuten muut.

Jos olet jatkuvasti myöhässä, vaikka yrität.

Jos aloitat asioita innolla ja jätät niitä kesken.

Jos tavarat katoavat.

Jos ajatukset eivät hiljene.

Jos uppoudut asioihin täysin.

Jos aika katoaa.

Jos tunnet asiat voimakkaasti.

Jos arjen pienet asiat tuntuvat joskus valtavilta.

Jos pystyt yhtenä päivänä uskomattomiin asioihin ja seuraavana päivänä tavallinen tiskikoneen tyhjentäminen tuntuu mahdottomalta…

et ole yksin.

Se ei yksin tarkoita ADHD:ta, eikä diagnoosia voi tehdä tämän kirjoituksen perusteella.

Mutta sinun kokemuksesi on todellinen.

Ja se ansaitsee tulla kuulluksi.

Minäkin olen vasta matkalla tässä.

---

Nyt katson lapsuuttani toisin

En halua enää nähdä vain sitä lasta, joka teki vaarallisia asioita.

Näen lapsen, joka oli utelias.

Rohkea.

Impulsiivinen.

Intensiivinen.

Tunteikas.

Energinen.

Ja välillä varmasti aivan liian kovilla.

En halua nähdä vain koululaista, joka oli ongelmissa.

Näen lapsen, joka kaipasi paikkaa, jossa hänet olisi ymmärretty.

En halua nähdä vain kiusattua tyttöä.

Näen tytön, joka löysi muita yksinäisiä ja rakensi heidän kanssaan oman yhteisönsä.

En halua nähdä vain nuorta, joka teki virheitä.

Näen ihmisen, joka yritti selvitä niillä taidoilla, joita hänellä silloin oli.

Ja tämä on ehkä suurin muutos kaikessa.

Ennen katsoin menneisyyttäni syyllisen silmin.

Nyt katson sitä aikuisen silmin.

Lempeämmin.

Uteliaammin.

Rehellisemmin.

---

Minä en ollut vain vaikea

Ehkä tämä on se lause, jonka olisin tarvinnut kuulla jo lapsena.

Sinussa ei ole jotain perustavanlaatuisesti vialla.

Sinua pitää ymmärtää.

Sinua pitää kuunnella.

Sinulle pitää antaa keinoja.

Ja jos maailma ei silloin osannut antaa niitä, se ei tarkoita, että sinä olisit ollut huono lapsi.

Tämä ei pyyhi pois menneisyyttä.

Mutta se muuttaa sitä, miten kannan sitä.

Minä en halua enää käyttää koko loppuelämääni yrittäen todistaa, etten ole rikki.

Haluan käyttää sen ajan oppiakseni, kuka minä oikeasti olen.

Ja ehkä kaikkein tärkein oivallukseni ei ole edes se, että minulla on ADHD.

Vaan tämä:

Minä olen yrittänyt koko elämäni.

Se ei ole sama asia kuin epäonnistuminen.

Ja joskus oman tarinan uudelleen ymmärtäminen alkaa yhdestä pienestä kysymyksestä:

“Entä jos en ollutkaan vain vaikea?”